Jyri Paasonen

#yksityisen turvallisuusalan historia

Blogi

YKSITYISEN TURVALLISUUSALAN KOTIMAINEN HISTORIA

by
Kommentit pois päältä artikkelissa YKSITYISEN TURVALLISUUSALAN KOTIMAINEN HISTORIA

Olen aiemmin tarkastellut blogeissa yksityisen turvallisuusalan kansainvälistä historiaa. Yksityisen turvallisuusalan historia -teoksen julkistamistilaisuus järjestetään Finnish Security Awardsissa 3.11.2021. Tämän kunniaksi tässä blogissa tarkastellaan alan kotimaista kehitystä.

Friedrich Thelen perustaa ensimmäisen vartioimisliikkeen Suomeen

Väkivaltaluvut olivat Suomessa poikkeuksellisen korkeita ennen ensimmäistä maailmansotaa, ja henkirikollisuuden kasvu jatkui entistäkin voimakkaampana 1920-luvulle tultaessa. Sisäasiainministeriö oli kiinnittänyt poliisiviranomaisten huomiota ongelmiin, jonka syynä pidettiin ensi sijassa alkoholia ja siveellisten tapojen höltymistä.

Parannuskeinoiksi esitettiin yleisesti myös kasvatusta sekä siveellisten rientojen suosimista rukouksenkaan voimaa unohtamatta. Väkivaltarikollisuuteen ei enää voitu puuttua koventamalla rangaistuksia, koska rikoslaki antoi tuomioistuimille mahdollisuudet käyttää kyllin ankaria vapausrangaistuksia.

Tämän myötä tarvetta tuli myös yksityisille turvallisuusalan palveluille. Suomeen ensimmäinen vartioimisliike perustettiin vuonna 1922. Vartioimisliikkeen perustaja Friedrich Thelen tuli Saksasta, jossa hän oli aiemmin toiminut vartioimisliikkeessä. Vartioimisliikkeen nimeksi tuli Suomen Vartioimis ja Sulkemis Oy. Aina 1930-luvulle saakka vartioimisliike oli ainut Suomessa ja sen toiminnot ulottuivatkin Helsingin lisäksi Viipuriin, Turkuun, Tampereelle ja Poriin.

Rikollisuus lisääntyy, poliisia vahvistetaan ja vartioimisliikkeitä perustetaan

Sodan jälkeiset vuodet toivat suomalaisen järjestysvallan perustaan huomattavan muutoksen, kun taustavoimana toimineet suojeluskunnat katosivat. Poliisilla ei ollut enää käytettävissään valmennettua ja poliittisesti luotettavaa perusjoukkoa, josta rekrytoida miehistöä.

Poliisissa ruvettiin vahvistamaan liikkuvaa poliisia, joten vuonna 1944 sen vahvuus nostettiin ensin 600 ja sitten 3000 poliisimieheen. Vahvistuksen myötä liikkuva poliisi astui korvaamaan jatkosodan aikana kotirintamalla toiminutta erillistä sotapoliisiosastoa.

Rikollisuus lisääntyi voimakkaasti kotiuttamisvaiheen aikana, mikä herätti laajalti huomiota myös julkisuudessa. Eri puolilla Suomea järjestettiinkin useita kansalaiskokouksia, joissa pohdittiin poliisin ja työväenjärjestöjen voimin keinoja tilanteen helpottamiseksi.

Yksityisen turvallisuusalan näkökulmasta 1930-luvun jälkipuoliskolla ja 1940-luvun alussa perustettiin uusia vartioimisliikkeitä muun muassa Vaasaan ja Lahteen. Varsinaisesti 1950-luku merkitsi uusien vartioimisliikkeiden laajempaa esiinmarssia eri puolella Suomea.

Vakuutusyhtiöt perustavat Suomen Teollisuuden Vartiointi Oy:n

Vakuutusyhtiöiden kiinnostus turvallisuustoiminnan kehittämiseen ja omaisuuden aktiiviseen suojaamiseen synnytti vuonna 1959 Suomen Teollisuuden Vartiointi Oy:n. Yhtiön omistajina olivat suurimmat vakuutusyhtiöt, jotka asettivat tavoitteeksi valtakunnallisen korkealaatuisen vartioimisliiketoiminnan.

Suomen Teollisuuden Vartiointi Oy:n toiminta kattoi alueorganisaation puitteissa varsin lyhyessä ajassa keskeiset teollisuuspaikkakunnat. Jo 1960-luvun puolivälistä lähtien yhtiön toiminta kattoi yli 60 % markkinaosuuden kaikista vartiointipalveluista Suomessa.

Vartioimisliikkeiden lukumäärä kasvoi tasaisesti. 1970-luvun loppupuolella oli jo 150 vartioimisliikettä. Pääosa näistä vartioimisliikkeistä oli varsin pieniä perheyrityksiä, jotka työllistivät vain muutamia henkilöitä. Vartioimisliiketoiminta oli vielä tuolloin hyvin värikästä. Yksityisen turvallisuusalan historia -teokseen on haastateltu 22 pitkän linjan kotimaista toimijaa, jotka kertovat alan kehityksestä.

Blogi

YKSITYISEN TURVALLISUUSALAN KANSAINVÄLINEN HISTORIA – OSA 2/2

by
Kommentit pois päältä artikkelissa YKSITYISEN TURVALLISUUSALAN KANSAINVÄLINEN HISTORIA – OSA 2/2

Blogisarjan ensimmäisessä osassa tarkasteltiin yksityisen turvallisuusalan kehityksen alkutaipaleita 1800-luvulla. Amerikkalaiset yksityisetsivät toimivatkin tosiasiallisena kansallisena poliisivoimana kuuden vuosikymmenen ajan 1870-luvulta lähtien. He täyttivät osa- ja liittovaltiollisen tason valvontapalvelujen puutteet, jotka olivat olemassa Federal Bureau of Investigationin (FBI) perustamiseen saakka, eli vuoteen 1935 asti.

Yksityisetsivät toimivat muun muassa yritysvakoilun, rautateiden työntekijöiden valvonnan, yritysten suojelun ja rikostutkinnan parissa tehtäväkuvan laajetessa jatkuvasti. Yksityisetsivät erosivat julkisen puolen vastaavista tehtävistä toimivallan sekä johtamis- ja tutkintamenetelmien osalta. Yksityisetsivätoimistot, toisin kuin julkisen sektorin toimijat, olivat hyvin organisoituneita ja johdettuja sekä panostaneet raportointiin. Ne ottivat mallia yritysmaailmasta. Luottamus yksityiseen valvontaan korosti valtion valvonnan valtuuksien kapeaa soveltamisalaa ja lainvalvontaviranomaisten tehottomuutta. Tässä blogin toisessa osassa tarkastellaan erityisesti näkökohtia Saksan, Belgian ja Iso-Britannian yksityisen turvallisuusalan kehityksestä 1900-luvulla.

Yksityisen turvallisuusalan kehitys Saksassa

Saksassa poliittiset kriisit muokkasivat niin valtiota kuin myös valvontaa 1900-luvulla. Esimerkiksi vallankumoukset, sodat ja Euroopan rajojen uudelleenmäärittelyt pitivät yllä kaaosta. Aselepo päätti taistelun länsirintamalla vuonna 1918. Aselevon jälkeisinä vuosina turvallisuuden tarjontaa määritteli moninaisuus ja pirstoutuminen.

Turvallisuutta tarjosivat tavallisten poliisien lisäksi epäsäännölliset sotilaalliset, puolisotilaalliset ja vapaaehtoiset joukot, kuten kansalaisvartijat (Einwohnerwehren) ja vapaa joukot (Freikorps). Samalla myös uudentyyppisiä yksityisiä turvallisuuden ja valvonnan muotoja perustettiin. Ne eivät olleet kokonaan erillään turvallisuusviranomaisista, mikä hämärsi valtion ja yksityisen sektorin välistä rajaa.

Saksassa sodan viimeisten vuosien aikainen luottamuspula jatkui sodan jälkeen. Yhteiskunnassa tapahtunut sodanaikainen mobilisointi ja militarisointi sekä sitä seurannut vallankumouksellinen toiminta selittivät tätä luottamuspulaa. Yksityisten tiedustelupalveluiden syntyminen ja toiminnat kertoivat väestön luottamuspulasta valtion turvallisuuskoneistoon.

Saksan tiedustelussa erottui vuosina 1918-1920 kolme asiaa: valvonnan lisääntyminen, perinteisten turvallisuutta ja tiedustelua tarjonneiden instituutioiden pirstoutuminen sekä valvonnan yksityistäminen. Yksityistäminen piti sisällään valtion toiminnan siirtämistä yksityisille toimijoille, kyseisten toimijoiden välisen yhteistyön ja verkostoitumisen tehostamisen sekä henkilöstön, rahoituksen ja tiedonvaihdon sekoittumisen. Myöhempinä valtion tilanteen vakautumisen ja normalisoitumisen aikoina sosiaalinen jännite helpottui ja yksityiset tiedustelupalvelut menettivät kannatuksensa.

Keskustelua alan roolista ja sääntelyä Belgiassa

Yksityisiä turvallisuusalan yrityksiä ja yksityisiä yövartijoita oli Belgiassa jo 1900-luvun alussa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen yksityisen turvallisuusalan yritysten määrä jatkoi nousuaan. Vuonna 1934 tuli sääntelyä, jonka tarkoituksena oli kieltää puolisotilaalliset organisaatiot.  Kaiken kaikkiaan yksityiseen turvallisuusalaan suhtauduttiin neutraalisti vuosina 1919-1939, kun taas vuosien 1945-1968 aikana alasta alettiin keskustella voimakkaammin.

Vuodesta 1970 lähtien jatkuvasti laajeneva yksityinen turvallisuusala alkoi herättää kysymyksiä. Eri tahot olivat huolissaan alan tarkoituksesta ja pitivät alaa muutenkin epäilyttävänä. Erityisesti kaksi huolta nousi esille. Ensimmäisenä oli huoli ennen poliisille kuuluneiden tehtävien uudelleenjaosta, ja toisena yksityisen turvallisuusalan henkilöstön toimivaltuuksista sekä niiden mahdollistamista ihmisoikeusloukkauksista.

1980-luvun alussa vallitsi yleinen yksimielisyys siitä, että viralliselle poliisitoiminnalle kuului yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen. Yksityisen turvallisuusalan tehtävänä oli puolestaan suojella puhtaasti yksityisen ja kaupallisen puolen intressejä. Tutkimusten perusteella on kuitenkin jäänyt epäselväksi, kuinka paljon julkiset ja yksityiset turvallisuusalan toimijat olivat toistensa kanssa tekemisissä.

Alan ammattiliitto perustetaan Isossa-Britanniassa

Isossa-Britanniassa käytiin 1900-luvun puolivälissä keskustelua, 1800-luvun puolivälin tapaan, valvonnan hoitamisesta. Niin kauan kuin ihmiset muistivat, poliisit olivat aina kannustaneet kotitalouksia ja yrityksiä suojaamaan omaisuuttaan yksityisen turvallisuusalan tuotteilla ja palveluilla, kuten lukoilla, kassakaapeilla, hälyttimillä ja vartijoilla (kunhan vartijat eivät menneet kaduille). Tämä täydensi poliisin resursseja.

Jotkut yksityisen turvallisuusalan yritykset olivat kuitenkin alkaneet tarjota alihankintana palveluita julkisilla alueilla. Tämä aiheutti närää, koska julkiset alueet olivat kuuluneet vain poliisille. Poliisille ongelmana oli se, kuinka toisaalta olla tekemisissä yksityisen turvallisuusalan yritysten kanssa ja saada rauhoitettua sivustakatsojat sekä toisaalta suojella ja vahvistaa poliisin johtoasemaa kaduilla.

Ratkaisuksi keksittiin 1960-luvulla painostaa vartioimisliikkeet muodostamaan ammattiliiton pitkään vakiintuneiden ja kiistattomien turvasuojausyritysten kanssa sekä olla tekemisissä vain jälkimmäisten kanssa. Poliisin näkökulmasta tämä sai näyttämään siltä, että he olivat tekemisissä yksityisen turvallisuusalan kanssa, vaikka he yrittivät vältellä merkittävän yhteistyön muodostumista.   

Yhteenvetoa alan kehityksestä

Yksityinen turvallisuusala on ollut kansainvälisesti aina osa ihmisten turvallisuutta ja enemmän tai vähemmän yhteydessä turvallisuusviranomaisiin. Yksityinen turvallisuusala ei olekaan mikään uusi nykyajan ilmiö. Toki yksityistä turvallisuusalaa voidaan määritellä eri tavoin, mutta jos sitä tarkastelee avarakatseisesti, voidaan historiasta havaita laaja joukko ihmisiä, asioita ja tapahtumia, jotka ovat muokanneet alaa siihen malliin, mikä se eri valtioissa tällä hetkellä on.

Ihmisten, omaisuuden, yksityisyyden, työpaikkojen ja maineen suojelu on usein ulottunut valtion virallisten instituutioiden ulkopuolelle. Turvallisuutta on tuotettu muun muassa yksityisetsivien, julkisten anteeksipyyntöjen ja vartijoiden kautta.

Yksityisen turvallisuuden rakenteet ja käytännöt ovat toimineet esimerkkeinä, korvikkeina, kilpailijoina tai kumppaneina viranomaisille. Eri valtioiden viranomaiset eivät usein olekaan kyenneet riittävästi suojelemaan, selvittämään rikoksia tai takaamaan oikeuden toteutumista, mikä on saanut aikaan tarpeen viranomaisten toiminnan ulkopuoliselle yksityiselle toiminnalle.

Eri valtioissa esimerkiksi sodat, vallassa olleet poliittiset näkemykset ja muut levottomuudet ovat muokanneet julkisen ja yksityisen turvallisuusalan välistä dynamiikkaa. Tilanteet ovatkin monissa valtioissa vaihdelleet historian aikana. Erityisesti Euroopassa sodilla oli vaikutusta enemmän valtiojohtoisen turvallisuuden määräävään asemaan.

Blogi

YKSITYISEN TURVALLISUUSALAN KANSAINVÄLINEN HISTORIA – OSA 1/2

by
Kommentit pois päältä artikkelissa YKSITYISEN TURVALLISUUSALAN KANSAINVÄLINEN HISTORIA – OSA 1/2

Yksityisellä turvallisuusalalla on pitkä historia. Olen yhdessä turvallisuusmuseon kanssa tekemässä toimialan kotimaisen historiikin, jossa haastatellaan yksityisen turvallisuusalan pioneereja, jotka ovat olleet kehittämässä toimialaa Suomessa ja maailmalla. Osana historiikkia olen tutkinut toimialan kehitystä eri valtioissa aina 1800-luvulta asti. Yksityisen turvallisuusalan toiminta on osa kriminologian toista päätutkimusaluetta, kontrollin tutkimusta. Tässä kaksiosaisessa blogisarjassa käsitellään toimialan kehitystä Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Keski-Euroopassa. Blogisarja julkaistaan myös Suomen kriminologisen yhdistyksen kriminologiablogissa.

Allan Pinkerton perustaa Yhdysvaltojen ensimmäisen etsivätoimiston

Yhdysvalloissa etsivätoiminta sai yksityisellä sektorilla alkunsa tarpeesta, jota julkinen poliisi ei pystynyt täyttämään. Julkinen valvonta oli 1800-luvulla kehittymätöntä ja hajanaista sekä keskittynyt rikollisuuden torjunnan sijaan partioiden näkyvillä oloon. Näin ollen yksityisetsivistä tuli olennainen osa valvontaa, ja myöhemmin he jopa muokkasivat poliisin tutkintametodeja.

Yhdysvaltojen ensimmäiset etsivätoiminta kehitettiin 1830-luvulla, ja ne laajenivat Allan Pinkertonin toimesta vuonna 1855 toimimaan suurten yritysten muun muassa huijauksiin ja kavalluksiin liittyvissä tutkimuksissa. Myös junarosvot saivat kokea yksityisetsivien taidot 1860- ja 1870-luvuilla, kun esimerkiksi rautatiet, kaivosyritykset ja vakuutusyhtiöt palkkasivat yksityisetsiviä jahtaamaan karkulaisia ja soluttautumaan lainsuojattomien jengeihin.

Yhdysvalloissa alkoi 1800-luvulla vakiintua osassa alueita laaja käsitys siitä, milloin tappaminen on itsepuolustusta. Tämä käsitys heijastelee vallankumouksellista ja raja-alueiden ideologiaa, amerikkalaista asekulttuuria sekä niihin liittyviä ihanteita kunniasta ja miehisyydestä, mikä tuo mukanaan fyysisen vastaamisen uhkiin tai loukkauksiin.

Alun perin itsepuolustuksen piti olla hyökkääjää pakenevan henkilön viimeinen keino, mutta 1800- ja 1900-luvuilla tuomioistuimet ja oikeustieteilijät hylkäsivät ”pakenemisvelvollisuuden” ja ”pidä oma puolesi” -näkemys sai kannatusta. Tätä muutosta edistivät revolverin ja toistuvan kiväärin keksinnöt 1800-luvulla, joiden myötä pakeneminen muuttui vaikeammaksi ja monet ihmiset katsoivat, että yksilön hengen sekä maineen suojaaminen vaati välitöntä reagointia pakenemisen sijaan.

Ranskassa valtio rajoitti yksityisen turvallisuusalan toimintaa

Ranskassa 1800-luvulla poliisi vakoili työntekijöitä ja oli enimmäkseen huolissaan työelämän riidoista, kuten työntekijäyhdistysten ja johdon riidoista. Poliisi pelkäsi, että nämä johtaisivat järjestäytyneeseen hallituksen vastaiseen rintamaan. Poliisin vakoojat palvelivatkin valtiota.

Ranskassa kansalliset ja kunnalliset viranomaiset kiistelivät siitä, pitäisikö yksityisiä toimijoita käyttää rikollisuuden torjuntaan tai poliisitoimintaan. Etsivätoiminta oli kuitenkin pääosin valtion hallinnassa, kansalliset viranomaiset halusivat käyttää salaisia agentteja poliittiseen valvontaan, kun taas paikalliset pormestarit halusivat palkata poliisivakoojia soluttautumaan ryöstäjien ja varkaiden jengeihin.

Näistä kahdesta valtion intressissä oli poliittinen valvonta, jossa salaisia taktiikoita päätettiin käyttää. Viranomaisilla oli myös kaikista kehittynein ja kattavin valvontaverkosto. Ranskan valtio rajoitti kuitenkin yksityisiltä toimijoilta toimivaltuuksia erityisesti rikosten tutkimisessa.

Cornhillin koruliikkeen ryöstö herätti keskustelun Isossa-Britanniassa

Englannissa ja Walesissa rikosten syytteeseenpano oli 1800-luvun alussa pääosin uhrien, heidän perheidensä tai kavereidensa harteilla. Saatavilla olevien seurakunnan konstaapelien tai yövartijoiden tehtävänä oli lähinnä pidättää ja tuoda epäillyt henkilöt paikallisen henkikirjoittajan eteen, joka itse joko kuunteli tapauksen, siirsi sen korkeammalle viranomaiselle tai vakavimmissa rikkomuksissa oikeudenistuntoon, jota johti valtion nimittämä tuomari. Syytteeseenpanot olivat kuitenkin tuohon aikaan kalliita ja aikaa vieviä.

Vähemmän varakkaille ihmisille kansanomaiset ja epäviralliset oikeudenmukaisuuden muodot tarjosivatkin halvemman ja yleensä välittömän vaihtoehdon kalliille oikeusjärjestelmälle. Tämä piti sisällään yhteisön jäsenten ilmaiseman kollektiivisen paheksunnan havaittuun loukkaavaan käytökseen. Epäiltyjä rikoksentekijöitä nöyryytettiin monilla tavoin, kuten kuljettamalla ja esittelemällä näyttävästi kaupungin läpi. Tätä ”kansanoikeutta” kansa käytti vaihtoehtona valtioperustaiselle rikosoikeusjärjestelmälle.

Painettu anteeksipyyntö oli myös yksi 1800-luvulla käytössä olleista keinoista saada oikeutta. Siinä sanomalehdessä julkaistiin anteeksipyyntö, jossa oli muun muassa rikoksentekijän ja uhrien nimet, asuinpaikka, rikoksentekoaika ja kuvaus rikoksesta. Lisäksi siinä oli usein toteamus uhrin käynnistämästä menettelystä rikoksentekijää vastaan, mutta koska rikoksentekijä julkisesti tunnustaa syyllisyytensä ja maksaa kaikki tarpeelliset kulut, uhri ystävällisesti pysäyttää virallisen syytteeseenpanon. Anteeksipyyntö päättyi yleensä juhlalliseen lupaukseen olla koskaan toistamasta rikosta. Tällainen käytäntö tyydytti yleensä sekä uhria että rikoksentekijää.

Painetut anteeksipyynnöt olivat sekä yksityisen että julkisen turvallisuuden ja oikeuden muoto, joka tarjosi mielenrauhaa uhrille ja osoitti muille ihmisille, että he olivat viattomia ja että heitä kohtaan oli tehty väärin. Lisäksi rikoksentekijä säästyi mahdolliselta vankeusrangaistukselta ja pääsi jatkamaan elämäänsä yhteisönsä keskuudessa.

Isossa-Britanniassa keskusteltiin Lontoossa vuonna 1865 tapahtuneen Cornhillin koruliikkeen ryöstön jälkeen turvallisuudesta ja sen muutoksesta, että kenellä on vastuu rikosten torjunnasta. Tapaus ei ollut käännekohta turvallisuuden historiassa, vaan se toimi välietappina pidemmän ajan muutoksessa kaupallisista turvallisuuskäytänteistä, jotka perustuivat yksityisten omistajien suoraan, henkilökohtaiseen valvontaan, asiantuntijoiden tarjoamiin turvallisuusratkaisuihin sekä julkisella että yksityisellä puolella.