Jyri Paasonen

Blogi

Blogi

Työsuojelun valvonta ja työsuojelutarkastukset

by
Kommentit pois päältä artikkelissa Työsuojelun valvonta ja työsuojelutarkastukset

Työsuojelun valvonta jaetaan työpaikkavalvontaan ja markkinavalvontaan. Ensimmäiseen kuuluvat työnantajalle säädettyjen lakien valvonta ja työympäristön olosuhteiden valvonta. Jälkimmäiseen kuuluu tuotteiden vaatimustenmukaisuuden valvonta markkinoilla. Tässä blogissa keskitytään työpaikkavalvontaan, joka pohjautuu Edilexissä julkaistuun artikkeliin (Paasonen & Kavén 2021).

Työsuojeluviranomainen

Työsuojeluviranomaisen toiminta perustuu työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta annettuun lakiin (jäljempänä valvontalaki). Valvontalaissa säädetään viranomaisen velvollisuuksista, toimintavaltuuksista ja menettelytavoista, joita viranomaisen on noudatettava valvoessaan sille kuuluvien säännösten noudattamista.

Viranomaisen toimivalta valvontaan perustuu valvottavaan lakiin, esimerkiksi työturvallisuuslain 65 §:ään ja työsopimuslain 13 luvun 12 §:ään. Menettelytapoja koskevia säännöksiä sovelletaan sekä työnantajien valvontaan että muiden työsuojeluviranomaisen valvottavina olevien tahojen valvontaan.

Valvontalain 2 §:n 1 kohdan mukaan työsuojeluviranomaisella tarkoitetaan aluehallintovirastoa sekä sosiaali- ja terveysministeriötä sen hoitaessa tuotteiden turvallisuuden valvontaan liittyviä tehtäviä. Sosiaali- ja terveysministeriö vastaa työsuojelun valvonnasta, kehittämisestä ja työnsuojeluun liittyvästä lainsäädännöstä.

Työsuojeluhallinto on osana aluehallintovirastoja (AVI), mutta toimii sosiaali- ja terveysministeriön suorassa ohjauksessa. Työsuojeluviranomaisena työsuojeluhallinto on itsenäinen ja riippumaton valvontaviranomainen.

Valvontalain esitöissä on määritelty myös valvonta, vaikka määritelmää ei ole tuotu itse lakiin. Valvonnalla tarkoitetaan kaikkia työsuojeluviranomaisen tehtäviä, joista valvontalaissa ja muussa valvottavana olevassa lainsäädännössä säädetään.

Valvontalain 3 §:ssä säädetään valvonnasta ja sen toteutumisesta. Työsuojeluviranomaisen tehtävänä on tarkastaa työpaikkoja ja tehdä muita lainsäädännön edellyttämiä toimenpiteitä. Tarkoitukseksi nähdään lainsäädännön noudattamisen edistäminen. Valvontalain 3 §:ssä säädetään myös muista säännöksistä, joita sovelletaan työsuojeluviranomaisen toiminnassa. Muita säännöksiä sovelletaan siltä osin kuin niistä ei ole säädetty erityissäännöksin valvontalaissa.

Työsuojelutarkastukset

Työsuojelutarkastukset ovat keskeinen osa työsuojelun valvontaa. Valvontaan voi liittyä muitakin viranomaistoimia. Valvonnan kohteelta voidaan pyytää etukäteen selvityksiä, esimerkiksi työpaikan valvonnan kannalta merkityksellisiä tietoja, jotka nopeuttavat itse tarkastusta.

Myös tietojen täydentämistä voidaan pyytää käynnin yhteydessä, eikä työpaikkakäynti ole edes aina tarpeellinen. Tietojen vaihtoon liittyy valvontalain erityissäännöksiä, jotka koskevat valvontaan liittyvää tiedonsaanti- ja tarkastusoikeutta, tarkastuksen tekemistä ja ennakkoilmoitusta, tarkastusta kotirauhan piirissä ja ilmoittajan tietojen salassapitoa.

Pysyvät parannukset työpaikoilla ja oma-aloitteinen työolojen kehittäminen ovat työsuojelutarkastusten tavoitteita. Työpaikan oloja ja työelämän sääntöjen noudattamista valvotaan pääasiallisesti tarkastuksin. Lähes kaikkiin valvontakohteisiin sopii työpaikalla tapahtuva tarkastus.

Tarkastus voidaan tehdä myös asiakirjatarkastuksena, joka on vakiintunut toimintatapa. Myös virtuaalitekniikan avulla voidaan tehdä vuorovaikutteisia tarkastuksia tilanteissa, joissa ei vaadita työolosuhteiden laajaa havainnointia. Tämä on tehokas ja taloudellinen tarkastusmuoto.

Viranomainen voi päättää, onko tehtävä tarkastus vai riittääkö joku muu toimenpide. Jos työpaikalta tulee ilmoitus vakavasta työtapaturmasta, on työsuojeluviranomaisella velvollisuus toimia. Tällöin tutkitaan tapaturmaan johtaneiden tapahtumien kulku ja syyt sekä mahdollisuudet tapaturman uusiutumiseen. Nämä on tehtävä kiireellisesti.

Työsuojelutarkastusten lukumääriä

Työsuojelun vastuualueiden valvottavana on noin 300 000 työpaikkaa. Alla olevaan taulukkoon on koottu työsuojelutarkastusten määrät vuosilta 2013–2020. Taulukossa on myös eriteltyinä asiakirjatarkastukset ja työpaikkatarkastukset.

2013 2014 2015 2016 2017 2018 2019 2020
Työsuojelutarkastukset 25596 26664 28732 28326 27591 26239 23977 14569
Asiakirjatarkastukset 3256 2499 2871 2335 2507 2822 3225 5420
Työpaikkatarkastukset 22340 24145 25861 25991 25084 23417 20752 9176

Työsuojelutarkastuksia tehdään normaalisti yli 20 000 vuosittain. Koronavirusepidemian johdosta vuosi 2020 oli poikkeuksellinen tarkastusten määrissä. Asiakirjatarkastusten määrä kasvoi ja työpaikkatarkastusten aleni huomattavasti. Huomattava määrä työsuojelutarkastuksista tehtiin virtuaalisesti. Työsuojeluhallinnon mukaan virtuaaliset tarkastukset saivat asiakkailta hyvän vastaanoton.

Tosin tarkastukset, jotka vaativat työpaikan laajaa havainnointia, tehtiin lähitarkastuksina. Työsuojeluvalvonnassa koronavirusepidemian puhkeaminen näkyi myös lisääntyneinä asiakasyhteydenottoina ja tietotarpeina. Tämän seurauksesta valvonnasta vapautunut resurssi ohjattiin valvontaa tukeviin tehtäviin ja asiakasneuvonnan resursseja lisättiin vastaamaan kasvanutta kysyntää.

Uusien valvontakeinojen kehittäminen

Työsuojeluhallinnon valvontatoiminta painottuu edelleen hyvin pitkälti työpaikkatarkastuksiin. Tarkastusten yhteydessä tarkastaja voi valvontalain antaman toimivallan puitteissa antaa työnantajalle tarkastuskertomuksessaan ohjeita ja neuvoja. Työnantajalle voidaan antaa kirjallinen toimintaohje, jos hän ei noudata työsuojeluviranomaisen valvontaan kuuluvissa säännöksissä asetettuja velvollisuuksia.

Jos työnantaja ei noudata toimintaohjetta, hänelle voidaan antaa asiasta kehotus puutteen tai vaaratekijän poistamiseksi. Kyseiset toimenpiteet on tehty noudatettaviksi, vaikka ne eivät olekaan oikeudellisesti sitovia. Näitä voimakkaampi keino on antaa asia työsuojeluviranomaisen käsiteltäväksi. Työsuojeluviranomaisen päätös onkin oikeudellisesti velvoittava. Päätöksen tehosteeksi on mahdollista määrätä uhkasakko.

Uusien valvontakeinojen kehittäminen ja nyt käytössä olevien keinojen monipuolistaminen ovat työsuojeluhallinnon tärkeä kehityssuunta. Työelämän jatkuva muuttuminen sekä uudet ilmiöt ja haasteet vaikuttavat siihen, että valvonnan keinojen on myös kehityttävä ja muututtava mukana. Tavoitteena on edelleen työolosuhteiden turvallisuus ja terveellisyys sekä jatkuva parantaminen, jossa on myös työsuojelun valvonnalla merkittävä rooli tiedon välittäjänä ja neuvojen antajana.

Tämä haastaa työsuojeluhallinnon kehittämään vuorovaikutustaitoja monikanavaisemmaksi. Käyttöön voitaisiin ottaa myös enemmän älykkäitä digitaalisia ratkaisuja ja avointa tietovarantoa, joilla tuettaisiin työpaikkoja ylläpitämään turvallisia ja terveellisiä työoloja. Tämä kehittämistyö myös yhtenäistäisi vastuualueiden tarkastustoimintaa.

Blogi

Rangaistusaikaisen rikollisuuden ehkäiseminen ja estäminen

by
Kommentit pois päältä artikkelissa Rangaistusaikaisen rikollisuuden ehkäiseminen ja estäminen

Vankilaturvallisuudesta on käyty paljon julkisuudessa viime vuosien aikana keskustelua, kun erityisesti järjestäytynyt rikollisuus on ollut otsikoissa, kuten Ylen jutussa kenellä on valta vankilassa. Esillä on ollut vankien väliset väkivaltatilanteet, vankien toisiinsa kohdistama painostaminen ja huumekauppa. Valvontahenkilökuntaa on joutunut pahoinpitelyiden kohteeksi sekä työtehtävissä että vapaa-ajalla.

Rikosseuraamuslaitoksen organisointiin ja johtamiseen liittyen on myös tehty viime vuosina useita arviointeja ja selvityksiä, joissa turvallisuusasiat ovat nousseet esille. Viimeisimpänä on julkaistu Rikosseuraamuslaitoksen turvallisuuden ja valvontatyön ulkoinen arviointi (Paasonen 2021) ja selvitys Rikosseuraamuslaitoksen kyvystä vastata järjestäytyneen rikollisuuden aiheuttamiin haasteisiin (Holopainen 2021). Rikosseuraamuslaitoksessa on käynnissä parhaillaan organisaatiouudistus, jossa myös pyritään kehittämään turvallisuutta.

Lainsäädännön tavoitteena rikosten jatkamisen estäminen vankeusaikana

Vankeuslain 1 luvun 2 §:n mukaan vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä vangin elämänhallintaa ja sijoittumista yhteiskuntaan sekä estää rikosten tekeminen rangaistusaikana. Lain esitöissä (HE 263/2004 vp) todetaan, että tavoitteenasettelussa ilmaistaan entistä selvemmin uusintarikollisuuteen vaikuttaminen sekä rikoksettoman elämäntavan ja vangin yhteiskuntaan sijoittumisen edistäminen. Järjestäytyneen rikollisuuden ja huumausainerikollisuuden lisääntyminen vaatii toisaalta, että täytäntöönpanon tavoitteeksi tulee nykyistä selvemmin asettaa myös rikosten jatkamisen estäminen vankeusaikana.

Tutkintavankeuslain (768/2005) 1 luvun 3 §:n mukaan tutkintavankeuden tarkoituksena on turvata rikoksen esitutkinta, tuomioistuinkäsittely ja rangaistuksen täytäntöönpano sekä estää rikollisen toiminnan jatkaminen.  Yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain (400/2015) 2 §:n mukaan yhdyskuntaseuraamuksen tavoitteena on rangaistuksen täytäntöönpanon aikana tukea tuomittua hänen sosiaalisen selviytymisensä edistämiseksi sekä lisätä hänen valmiuksiaan elää rikoksetonta elämää.

Myös ministerikomitean suosituksessa jäsenvaltioille eurooppalaisista vankeinhoitosäännöistä ja Yhdistyneiden kansakuntien vankeinhoidon vähimmäissäännöissä korostetaan, että vankeudella pyritään ensisijaisesti suojelemaan yhteiskuntaa rikoksilta ja vähentämään uusintarikollisuutta.

Rikosseuraamuslaitoksen turvallisuuslinjaukset

Rikosseuraamuslaitoksen turvallisuuslinjauksien mukaan vankeuslain täytäntöönpanon tavoitteen kautta määrittyy myös Rikosseuraamuslaitoksen rooli yhteiskunnan turvallisuusviranomaisten kentässä. Rangaistusaikaisen rikollisuuden ehkäisemisessä ja estämisessä on keskeisessä roolissa turvallisuustieto, jolla tarkoitetaan eri lähteistä saatua informaatiota ja kokemusperäistä tietoa henkilöihin, työhön, työympäristöön ja työoloihin liittyvistä riskeistä.

Turvallisuustietoa käytetään turvallisuuden ylläpitämiseksi ja parantamiseksi sekä rikosten estämiseksi, onnettomuuksien ennaltaehkäisemiseksi ja vahinkojen minimoimiseksi. Tiedonhankintaa suoritetaan rangaistusten täytäntöönpanon ja tutkintavankeuden turvaamiseksi. Tällä edistetään myös Rikosseuraamuslaitoksen strategian toteutumista.

Tiedonhankinta on keskeinen tekijä vankeusaikaisen rikollisuuden ehkäisemisessä. Tehokkaalla tiedonhankinnalla voidaan varautua poikkeaviin ja turvallisuutta uhkaaviin tapahtumiin. Tiedonhankinta tukee viranomaisten yhteistyötä sekä vankilatasolla että poliisin, tullin ja rajavartiolaitoksen rikostiedustelu- sekä analyysitoiminnassa. Myös yhdyskuntaseuraamuksissa tehtyjen havaintojen tulee välittyä riittävän tehokkaasti Rikosseuraamuslaitoksessa ja yhteistyöviranomaisissa.  Riskienhallinta ja yksiköiden rajat ylittävä tiedonhankinta sekä viranomaisyhteistyö kuuluvat turvalliseen rangaistuksen täytäntöönpanoon.

Huumausainekauppa haasteena vankilaturvallisuudelle

Erityisesti järjestäytyneet rikollisryhmät käyttävät rangaistusaikaa ja vankiloita systemaattisesti rikollisen toiminnan harjoittamiseen. Huumausainekauppa on laajamittaista vankiloissa, minkä seurauksena aiheutuu muitakin ongelmia vankilaturvallisuudelle.

Huumausainekauppaa pitäisi pyrkiä estämään tehokkaammin, koska sitä harjoittavat vangit perivät maksua vankilaan salakuljetettavista huumeista, vankien maksamattomista veloista ja vaativat suojelurahoja tai maksua osastoilla asumisesta muilta vangeilta. Muita vankeja myös pakotetaan ottamaan huumeita, jolloin heidän kanssaan saadaan syntymään velkasuhde, josta seuraa velanperintää ja vankien välistä väkivaltaa.

Tuomioistuimissa käsitellyissä tapauksissa (esimerkiksi Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 20/109664) salakuljettajana on toiminut vangin seurustelukumppaniksi arvioitu henkilö. Vankien omaisia on myös lähestytty vankilan ulkopuolella ja painostettu huumausaineiden salakuljetukseen. Salakuljetuksesta kieltäytymisen seurauksena on uhattu käyttää väkivaltaa kyseistä vankia kohtaan. Turun hovioikeuden tuomiosta (21/106505) on hyvin nähtävissä, että käytännössä kuka tahansa poistumisluvan saanut vanki on alttiina huumausaineiden salakuljetukseen painostamiselle.

Keskeiset keinot vankeusaikaisen rikollisuuden ehkäisemiseen ja estämiseen

Tehokkaan turvallisuustiedonhankinnan organisoiminen ja mahdollistaminen on keskeisin keino vankeusaikaisen rikollisuuden ehkäisemiseen sekä estämiseen.  Tämä sisältää muun muassa kirjeiden lukemista, puheluiden kuuntelua, tarkastustoimintaa, koiratoimintaa, vankiloiden ja viranomaisten yhteistyötä sekä vangeilta tulevan vihjetiedon hyödyntämistä.

Turvallisuustiedon hyödyntämisessä keskeistä on hankittujen tietojen arvioiminen, yhdisteleminen ja analysoiminen kokonaiskuvan luomiseksi, mikä on tällä hetkellä puutteellista Rikosseuraamuslaitoksessa, koska varsinaista turvallisuustiedon analysointia ei tee yksikään virkamies. Esimerkiksi muissa Pohjoismaissa on kymmeniä virkamiehiä tekemässä pelkästään analyysityötä, jota hyödynnetään yhdessä myös muiden turvallisuusviranomaisten kanssa.

Yksittäisissä vankiloissa on turvallisuusvartijaryhmiä, joilla on edes vähän resurssia kerätä ja hyödyntää turvallisuustietoa. Heillä ei ole kuitenkaan mahdollisuutta tehdä laadukasta analyysityötä, koska heitä on kielletty seuraamasta muihin vankiloihin sijoitettujen järjestäytyneeseen rikollisuuteen kuuluvien vankien ja muiden ammattirikollisten toimintaa. Eri vankiloiden välillä turvallisuustiedonvaihto on henkilösidonnaista. Ei ole yhdenmukaista valtakunnallista toimintamallia, jossa toiminta olisi organisoitua ja turvallisuustietoa voitaisiin hyödyntää päätöksenteossa. Tämä on vankilaturvallisuuden ja yhteiskunnan turvallisuuden kannalta merkittävä ongelma.

Rikosseuraamuslaitoksen organisaatiouudistus mahdollisuus kehittää rikostorjuntaa

Rikosseuraamuslaitoksen organisaatiouudistuksen yhteydessä pitäisi rangaistusaikaisen rikollisuuden ehkäisemiseen ja estämiseen panostaa erityisesti kehittämällä turvallisuustiedonhankintaa ja -analysointia, jota koordinoitaisiin valtakunnallisesti.

Koordinoinnin avulla voitaisiin kerätä yhteistyössä yksiköistä tietoa ja tehdä tilannekuvaa, jossa pitäisi myös huomioida turvallisuusraportoinnin ja seurannan kehittäminen samalla kertaa. Yksiköissä pitäisi puolestaan olla vastuuhenkilö, joka koordinoisi toimintaa ja osallistuisi säännöllisiin valtakunnallisiin palavereihin sekä jakaisi turvallisuustietoa omassa yksikössä.

Tämän myötä voitaisiin kehittää yhteistyötä muiden turvallisuusviranomaisten kanssa, kun turvallisuustiedonhankkimisen, vastaanottamisen ja käsittelemisen edellytykset olisivat uskottavat Rikosseuraamuslaitoksessa. Näin pystyttäisiin kehittämään turvallisuustoimintaa ja estämään vankeusaikaista rikollisuutta tehokkaammin, millä puolestaan olisi vaikutusta yhteiskunnan turvallisuuteen.

Blogi

Turvallisuusalan perustutkinnon uudistus vireillä – onko pamputtaminen, kaasuttaminen ja raudoittaminen tärkeintä?

by
Kommentit pois päältä artikkelissa Turvallisuusalan perustutkinnon uudistus vireillä – onko pamputtaminen, kaasuttaminen ja raudoittaminen tärkeintä?

Tänä keväänä oppivelvollisuusiän noustessa 18 ikävuoteen, on ollut ensimmäisen kerran velvollisuus hakea toisen asteen koulutukseen tai muuhun oppivelvollisuuden piiriin kuuluvaan koulutukseen ennen perusopetuksen viimeisen vuosiluokan päättymistä.

Yhteishaku päättyi huhtikuun alussa ja siinä ammatilliseen koulutukseen sekä lukiokoulutukseen haki lähes 75 000 henkilöä. Perusopetuksen jälkeisten koulutusten haut järjestettiin nyt myös ensimmäistä kertaa samanaikaisesti.

Turvallisuusalan ammatillisista koulutuksista on tullut hyvin suosittuja. Turvallisuusalan perustutkinnon kokonaisvaltainen uudistus on käynnissä. Tutkinnon perusteet uudistetaan vastaamaan nykypäivän työelämän uudistuneita osaamisvaatimuksia. Uudistuksen on tarkoitus tulla voimaan 1.8.2022, joka on nyt lausuntokierroksella lausuntopalvelussa.

Turvallisuusala toimialana

Turvallisuusala on toimialana hyvin monimuotoinen ja eri suuntiin kehittyvä, joten sitä on vaikea saada mahtumaan erilaisten teoreettisten tai lakimääritelmien sisään. Perinteiset turvallisuusviranomaiset ovat yksi osa toimialaa, kuten poliisi, tulli, rajavartiolaitos, rikosseuraamuslaitos ja pelastustoimi. Yksityinen turvallisuusala jaotellaan usein vartioimisliike-, yksityisetsivä-, järjestyksenvalvonta- ja turvatarkastustoimintaan, joissa voidaan erityissäännösten nojalla käyttää julkista valtaa.

Turvasuojaustoiminta on nykyään näkyvää, koska ala on kytkeytynyt yhä enemmän turvallisuustekniikkaan ja sen määrä on lisääntynyt voimakkaasti. Ala muodostuu myös monista muista palveluista ja tuotteista, joita ei välttämättä mielletä osaksi toimialaa. Näistä esimerkkeinä voidaan mainita erilaiset turvallisuusasiantuntija- ja koulutuspalveluita sekä turvallisuusteknologiaa ja -järjestelmiä tuottavat toimijat.

Kyberturvallisuuden merkitys on kasvanut merkittävästi viime vuosien aikana palveluiden digitalisoitumisen ja tuotantotapojen sekä niiden ulkoistamisen myötä. Kyberturvallisuudesta on tullut merkittävä osa myös turvallisuusalan liiketoimintaa.

Koulutuksen kehityksestä ja tutkimuksesta

Yksityisen turvallisuusalan voimakkaan kehityksen myötä on jouduttu rakentamaan 2000-luvulla toimialan koulutusjärjestelmä. Perinteisesti alan toimijat kouluttivat itse henkilöstönsä.

Koulutuksia on keskitetty lakiuudistuksien myötä oppilaitoksiin, joilla on näyttötutkintojen järjestämisoikeus. Turvallisuusalan perustutkinnon suoritusmäärät ovat kolminkertaistuneet 2010-luvulla.

Yksityisen turvallisuusalan koulutusta on vähän tutkittu Suomessa. Tutkimustuloksista voidaan nostaa neljä keskeistä näkökulmaa, ja niihin liittyviä kysymyksiä alan ammatillisen koulutuksen nykytilasta sekä kehittämistarpeista.

Ensimmäisenä näkökulmana on toimialan koulutusjärjestelmän kokonaisvaltainen kehittäminen, sillä tutkimustulosten mukaan koulutuksen on katsottu hakevan monessa suhteessa vielä muotoaan ja paikkaansa monipuolistuneessa toimintaympäristössä.

Tämä selittyy osaltaan sillä, että toimialan koulutusjärjestelmä ja tutkinnot ovat tuoreita verrattuna muihin toimialoihin, joiden koulutuksilla on pitkät perinteet. Turvallisuusalan tutkintoja on uudistettu ja päivitetty melko hitaalla tahdilla verrattuna alan kehittymiseen.

Toinen keskeinen näkökulma liittyy alan ammatillisen koulutuksen työelämälähtöisyyteen, sillä tutkimustulosten mukaan koulutusjärjestelmä ei vastaa kaikilta osin työelämän tarpeita.  Ammatillisesta koulutuksesta annetussa laissa korostetaan, että koulutuksessa tulee ottaa erityisesti huomioon työelämän tarpeet ja koulutusta järjestettäessä tulee olla yhteistyössä työelämän kanssa.

Kolmantena keskeisenä näkökulmana on tutkintotilaisuuksien kehittäminen. Tutkintotilaisuudet tulisi voida suorittaa oikeasti työelämässä, kuten muillakin koulutusaloilla. Tässä on viime vuosina useissa oppilaitoksissa tehtykin kehittämistyötä.

Neljäs keskeinen näkökulma on ammatillisen koulutuksen järjestäjien toiminnan laatuun ja opetuksen kehittämiseen liittyvät asiat. Koulutuksen laatuun liittyvissä tutkimuksissa on korostettu opettajien ammattitaidon sekä opetusmenetelmien ja -materiaalien merkitystä koulutuksen laadulle, joissa on alalla ollut kehittämistarpeita.

Lausuntokierroksella olevat perustutkinnon perusteet

Turvallisuusalan perustutkinnon tavoitteena tulisi olla, että tutkinnon suorittaja saa valmiudet toimia turvallisuusalan erilaisissa työtehtävissä. Tämän takia tärkeää olisi, että tutkinnon osat vastaisivat alan työtehtäviä.

Lausuntokierroksella olevissa tutkinnon perusteissa  painottuu siten aivan liikaa voimankäyttöön ja uhkatilanteiden hallintaan liittyvät tutkinnon osat, kun näitä sisältyy myös vartiointitehtävissä ja järjestyksenvalvonnan tehtävissä toimimiseen.

On tärkeää, että alan keskeisille tehtäville (vartija, järjestyksenvalvoja, turvatarkastaja ja turvasuojaaja) on omat tutkinnon osat tarjolla. Tämän lisäksi pitäisi olla riittävästi yleisiä tutkinnon osia, joita tarvitsee nykyään kaikissa turvallisuusalan työtehtävissä, kuten vuorovaikutusvalmiuksia, kirjallisia taitoja ja oikeudellista osaamista. Lisäksi pitäisi saada riittävät perustaidot riskienhallinnasta ja organisaatioiden turvallisuustoiminnasta.

Lausuntokierroksella olevissa tutkinnon perusteissa ei ole kokonaisuus tasapainossa. Perusteista puuttuu myös kokonaan kyberturvallisuus, vaikka sen merkitys kasvaa koko ajan. Tutkinnon pitäisi tarjota valmiudet jatkaa opintoja alalla eteenpäin, niin yksityisellä kuin julkisella sektorilla, kuten eri turvallisuusviranomaisten koulutuksiin.

Yhteenvetoa

Turvallisuusalan koulutuksen kehittämisessä on tärkeää huomioida, että koulutuksen vaikuttavuus on hyvin pitkäkestoista. Keskustelua tarvitaankin siitä, mikä yksityisen turvallisuusalan rooli tulee olemaan tulevaisuudessa, jotta tähän tarpeeseen pystytään vastaamaan koulutuksella.

Kehittämisen lähtökohtina tulisikin olla käsitykset siitä, minkälaisia valmiuksia alalla vaaditaan ja millaiset tavoitteet koulutuksella pitäisi olla. Nykyään koulutusjärjestelmä tarjoaa hyvät mahdollisuudet jatkokoulutukselle perustutkinnon suorittamisen jälkeen, joten koulutusjärjestelmän rakenne tulisi olla yhtenäinen. Lisäksi kynnys toimialalle tulolle ei saa olla liian korkea, koska yhtenä alan ongelmana on ollut soveltuvan työvoiman saaminen ja henkilöstön vaihtuvuus.

Koulutusjärjestelmää kehittämällä henkilöstöä saataisiin sitoutumaan, kun heille pystyttäisiin tarjoamaan työn ohella tapahtuvaa monimuotoista ja joustavaa tutkintoon johtavaa koulutusta. Koulutusjärjestelmän tulisi vastata osaltaan myös toimialan kasvaneen roolin mukanaan tuomaan kysyntään ja vaatimuksiin. Alan työtehtävät ovatkin nykyään hyvin monipuolisia, joten paljon muutakin kuin pamputtamista, kaasuttamista ja raudoittamista.

Blogi

Järjestyksenvalvontatoiminnan sääntelyn toimivuus

by
Kommentit pois päältä artikkelissa Järjestyksenvalvontatoiminnan sääntelyn toimivuus

Ensimmäiset järjestyksenvalvontatoimintaa koskevat säännökset ovat jo vuodelta 1924, jolloin säädettiin julkisista huveista maaseudulla annettu asetus. Siinä säädettiin järjestysmiehen tehtävistä ja toimivaltuuksista. Järjestysmiehiä koskevat säännökset saatiin lain tasolle vuonna 1930 säädetyllä huvitilaisuuksien järjestysmiehistä annetulla lailla.

Järjestysmiesten toimivaltuuksia laajennettiin vuonna 1933 järjestyksen ja turvallisuuden tehostamiseksi annetussa laissa. Nämä molemmat lait kumottiin vuonna 1969 julkisista huvitilaisuuksista annetulla lailla. Järjestyksenvalvontatoiminnasta säädettiin sitten järjestyksenvalvojista annetussa laissa, joka oli osa kokoontumisvapautta sääntelevän lainsäädännön kokonaisuudistusta vuonna 1999. Tämän myötä järjestysmiehen käsitteestä tuli historiaa.

Yksityisistä turvallisuuspalveluista annetun lain uudistus tuli voimaan 2017, jonka myötä kumottiin järjestyksenvalvojista annettu laki. Lakiuudistukseen liittyen tein kyselytutkimuksen alan toimijoille järjestyksenvalvontatoiminnan sääntelystä, joka on aiemmin julkaistu JFT:ssä (4–5/2020). Tässä blogissa käydään läpi kyselytutkimuksen keskeiset tulokset, johon vastasi yhteensä 539 henkilöä.

Lakiuudistus selkeytti hajanaista sääntelyä

Järjestyksenvalvojatoimintaa koskevaa sääntelyä piti selkeänä yli puolet vastaajista, kun taas 16 prosenttia vastaajista oli eri mieltä (keskiarvo 3,5). Alan toimijat ovat pääsääntöisesti tyytyväisiä sääntelyyn ja sen selkeyteen. Järjestyksenvalvontatoimintaa koskevaa sääntelyä pitivät selkeimpänä työntekijät. Väittämäkysymysten jakaumat on esitetty alla olevassa kuviossa.

Aikaisempien tutkimusten perusteella yksityistä turvallisuusalaa koskenutta lainsäädäntöä pidettiin jokseenkin epäselvänä. Erityisesti siksi, että sääntely oli hajallaan eri laeissa. Lakiuudistuksen pääasiallisena tavoitteena olikin yksityistä turvallisuusalaa koskevan lainsäädännön selkiyttäminen.

Hajanaista sääntelyä kumottiin ja säännöksiä keskitettiin yhteen lakiin. Järjestyksenvalvontatoiminta tuli myös pääosin luvanvaraiseksi. Tutkimustulosten perusteella järjestyksenvalvontatoimintaa koskevan sääntelyn selkiyttämisessä on onnistuttu melko hyvin. Sääntelyn sekavuutta aiheuttaa kuitenkin esimerkiksi uuteen elinkeinolupaan liittyvät poikkeukset järjestyksenvalvontatoiminnassa.

Selkeät ja toimivat toimivaltuudet

Järjestyksenvalvojan toimivaltuuksia pidettiin pääsääntöisesti selkeinä ja toimivina. Lisäksi vastaajat pitivät järjestyksenvalvojan kiinniotto-oikeutta selkeänä. Toimivaltuuksia ja kiinniotto-oikeutta pitivät selkeimpänä työntekijät.

Lakiuudistuksessa järjestyksenvalvojan toimivaltuudet pysyivät lähes ennallaan. Järjestyksenvalvojalla ei ole enää velvollisuutta, vaan oikeus, estää henkilön pääsyä toimialueelleen tietyissä tapauksissa. Poistamisperusteita myös osin täsmennettiin.

Uutena poistamisperusteena on oikeus poistaa toimialueelta henkilö, joka oleskelee siellä ilmeisen oikeudettomasti. Säilössäpito-oikeutta myös hieman rajoitettiin. Järjestyksenvalvoja sai myös oikeuden rikoksesta epäillyn kiinniottamiseen, joka vastaa pakkokeinolain mukaista yleistä kiinniotto-oikeutta.

Järjestyksenvalvojan voimakeinojen käyttöä koskeva säännös vastaa nyt vartijan vastaavaa säännöstä. Aikaisempien tutkimuksiin verrattuna järjestyksenvalvojan toimivaltuudet ovat nyt selkeämmät.

Koulutus kehittyi

Järjestyksenvalvojan koulutuksen uudistaminen ja lisääminen olivat vastaajien mielestä tarpeellisia. Tarpeellisimpana uudistusta piti toimenkuvista muussa roolissa olleet henkilöt, kun taas vähiten tarpeellisena johto/yrittäjät.

Turvallisuusalan tutkintoja on uudistettu ja päivitetty melko hitaasti verrattuna toimialan kehittymiseen. Aikaisempien tutkimusten perusteella ammatillisessa koulutuksessa korostuivat lupakoulutuksien kehittämistarpeet ja nimenomaan niiden työelämälähtöisyys.

Jatkotutkimusta 

Yksityisen turvallisuusalan toimijoiden näkökulmasta lakiuudistus on osoittanut onnistuneeksi. Tulevaisuudessa tulisi myös tutkia sekä järjestyksenvalvontapalveluiden toimeksiantajien näkemyksiä että valvontaviranomaisen näkemyksiä lakiuudistuksesta.

Esimerkiksi valvontaviranomaisen resurssit valvoa yksityistä turvallisuusalaa eivät ole lisääntyneet siinä määrin kuin elinkeinolupien määrä on lisääntynyt, joten viranomaiset tarvitsisivat lisää resursseja valvontaan.

Blogi

Kameravalvonta sääntelykohteena

by
Kommentit pois päältä artikkelissa Kameravalvonta sääntelykohteena

Kameravalvontaan on tehty huomattavia investointeja ja ne ovat laajamittaisessa käytössä sekä julkisella että yksityisellä sektorilla. Lisäksi kameravalvonta on yleistynyt kodeissa ja loma-asunnoissa. Kameravalvonnan tehokkuudesta käydään paljon värikästä keskustelua, mutta vain harvoin argumentaatio perustuu empiiriseen näyttöön. Kameravalvonta voi vaikuttaa rikollisuuteen sekä erilaisten ennaltaehkäisevien mekanismien että rikosten paremman selvittämisen kautta. Olen aiemmassa blogissa tarkastellut kameravalvontaan liittyvää tutkimusta.

Kameravalvonnassa on aina vastapuolena ihmisten yksityiselämän suoja perusoikeutena, josta säädetään perustuslain (731/1999) 10 §:ssä. Kameravalvontaan liittyvä oikeudellinen sääntely on ollutkin viime vuosina osin uudistuksen kohteena, kun esimerkiksi tietosuojaan liittyvä sääntely uudistui EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen (679/2016) myötä vuonna 2018. Myös yksityistä turvallisuusalaa koskevan sääntelyn kokonaisuudistus viime vuosien aikana on aiheuttanut melkoista päänvaivaa monille turvasuojaustoiminnan harjoittajille.

Suomessa ei ole varsinaista kameravalvontaa koskevaa erityislakia. Kameravalvontaa koskeva lainsäädäntö on hyvin hajanaista. Kameravalvontaa koskevia teknisiä viranomaismääräyksiä ei ole. Kameravalvontajärjestelmät ja -laitteet ovat soveltuvin osin yleisten sähköturvallisuutta, sähkömagneettista yhteensopivuutta, telepäätelaitteita ja radiolaitteita koskevien säädösten alaisia, joita ei tässä yhteydessä tarkastella.

Laki yksityisyyden suojasta työelämässä

Yksityisyyden suojasta työelämässä annetussa laissa (759/2004) säädetään kameravalvonnasta työpaikalla. Lain 2 §:n 1 momentin mukaan siinä säädetään työntekijää koskevien henkilötietojen käsittelystä, työntekijälle tehtävistä testeistä ja tarkastuksista sekä niitä koskevista vaatimuksista, teknisestä valvonnasta työpaikalla, sekä työntekijän sähköpostiviestin hakemisesta ja avaamisesta.

Kameravalvonnassa on otettava huomioon esimerkiksi yksityisyyden suojasta työelämässä annetun lain 4 §, jossa säädetään työntekijän henkilötietojen keräämisen yleisistä edellytyksistä ja työnantajan tiedonantovelvollisuudesta.

Yksityisyyden suojasta työelämässä annetussa laissa 5 luku käsittelee kameravalvontaa. Luvun tavoitteena on määrittää, mikä on oikeutettua kameravalvontaa työelämässä. Tarkoituksena on, että työntekijöihin kohdennettu kameravalvonta rajoittuu vain välttämättömään ja on mahdollisimman avointa. 

Yhteistoimintamenettely

Työelämässä tapahtuva kameravalvonta kuuluu yhteistoimintamenettelyn piiriin. Asiasta on säädetty yksityisyyden suojasta työelämässä annetussa laissa ja yhteistoimintalainsäädännössä. Yksityisyyden suojasta työelämässä annetun lain 21 §:ssä säädetään yhteistoiminnasta teknisin menetelmin toteutetun valvonnan käytön järjestämisessä.

Säännöksen 1 momentin perusteella työntekijöihin kohdistuvan kameravalvonnan, kulunvalvonnan ja muun teknisin menetelmin toteutetun valvonnan tarkoitus, käyttöönotto ja valvonnassa käytettävät menetelmät kuuluvat yhteistoiminnasta yrityksissä annetussa laissa (334/2007), yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetussa laissa (1233/2013) sekä työnantajan ja henkilöstön välisestä yhteistoiminnasta kunnissa annetussa laissa (449/2007) tarkoitetun yhteistoimintamenettelyn piiriin.

Muissa kuin yhteistoimintalainsäädännön piiriin kuuluvissa yrityksissä ja julkisoikeudellisissa yhteisöissä työnantajan on ennen päätöksentekoa varattava työntekijöille tai heidän edustajilleen tilaisuus tulla kuulluiksi edellä mainituista asioista. Säännöksen 2 momentin perusteella yhteistoiminta- tai kuulemismenettelyn jälkeen työnantajan on määriteltävä työntekijöihin kohdistuvan teknisin menetelmin toteutetun valvonnan käyttötarkoitus ja siinä käytettävät menetelmät sekä tiedotettava työntekijöille valvonnan tarkoituksesta, käyttöönotosta ja siinä käytettävistä menetelmistä.

Työturvallisuuslaki

Työturvallisuuslain tarkoituksena on sen 1 §:n mukaan parantaa työympäristöä ja työolosuhteita työntekijöiden työkyvyn turvaamiseksi ja ylläpitämiseksi sekä ennalta ehkäistä ja torjua työtapaturmia, ammattitauteja ja muita työstä ja työympäristöstä johtuvia työntekijöiden fyysisen ja henkisen terveyden haittoja. Työnantajan 8 §:n mukaiseen yleiseen huolehtimisvelvoitteeseen kuuluukin esimerkiksi se, että työnantaja on tarpeellisilla toimenpiteillä velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä.

Kameravalvontaa ei työturvallisuuslaissa suoraan mainita, mutta sen voidaan katsoa sisältyvän lain esitöidenkin perusteella 27 §:ään, jossa säädetään väkivallan uhasta. Säännöksen 1 momentin mukaan työssä, johon liittyy ilmeinen väkivallan uhka, työ ja työolosuhteet on järjestettävä siten, että väkivallan uhka ja väkivaltatilanteet ehkäistään mahdollisuuksien mukaan ennakolta.

Tällöin työpaikalla on oltava väkivallan torjumiseen tai rajoittamiseen tarvittavat asianmukaiset turvallisuusjärjestelyt tai -laitteet sekä mahdollisuus avun hälyttämiseen. Säännöksen 2 momentissa on myös mainittu muun muassa, että tarvittaessa on tarkistettava turvallisuusjärjestelyjen ja -laitteiden toimivuus. Lain esitöiden mukaan turvajärjestelyihin voi kuulua esimerkiksi kameravalvonta.

Jos ilmeinen väkivallan uhka liittyy tilanteisiin, joissa työntekijä työskentelee yksin, on myös noudatettava työturvallisuuslain 29 §:ää yksintyöskentelystä. Kyseisen säännöksen mukaan on muun muassa työssä, jossa työntekijä työskentelee yksin ja johon siitä syystä liittyy ilmeinen haitta tai vaara hänen turvallisuudelleen tai terveydelleen, työnantajan on huolehdittava siitä, että haitta tai vaara yksin työskenneltäessä vältetään tai se on mahdollisimman vähäinen.

EU:n yleinen tietosuoja-asetus ja tietosuojalaki

Kameravalvonnassa tulee sovellettavaksi EU:n yleinen tietosuoja-asetus ja sitä täydentävä sekä täsmentävä tietosuojalaki (1050/2018). Lisäksi Euroopan tietosuojaneuvosto (European Data Protection Board), joka vastaa EU:n tietosuoja-asetuksen yhdenmukaisesta soveltamisesta Euroopan unionissa, on antanut tietosuoja-asetuksen soveltamiseen ohjeet henkilötietojen käsittelystä videolaitteilla.

Tietosuoja-asetuksen 4 artiklan 1 kohdan mukaan henkilötiedoilla tarkoitetaan kaikkia tunnistettuun tai tunnistettavissa olevaan luonnolliseen henkilöön liittyviä tietoja. Artiklan perusteella myös tallennettu kuva ja ääni ovat henkilötietoja, jos henkilö on niistä tunnistettavissa.

Henkilötietojen käsittely edellyttää aina tietosuoja-asetuksen 6 artiklassa määriteltyä käsittelyperustetta, jotta se on lainmukaista. Kameravalvonnassa kaikki 6 artiklan 1 kohdan käsittelyperusteet voivat tulla kyseeseen, mutta käytännössä todennäköisimmät perusteet ovat: e) käsittely on tarpeen yleistä etua koskevan tehtävän suorittamiseksi tai rekisterinpitäjälle kuuluvan julkisen vallan käyttämiseksi ja f) käsittely on tarpeen rekisterinpitäjän tai kolmannen osapuolen oikeutettujen etujen toteuttamiseksi.

Henkilötietoja käsittelevällä organisaatiolla tulee olla olemassa tietosuoja-asetuksen 30 artiklan mukainen seloste käsittelytoimista, jonka avulla voidaan myös hoitaa rekisteröityjen informointi henkilötietojen käsittelystä (13 artikla). Kameravalvonnasta tulee olla lisäksi näkyvillä varoituskyltit. Tietosuoja-asetuksessa määriteltyjen rekisteröityjen oikeuksien kohdalla (15 artikla ja jaksot 3 sekä 4) kameravalvonnassa on myös monia huomioitavia asioita, esimerkiksi 15 artiklan mukaisessa rekisteröidyn oikeudessa saada pääsy tietoihin tulee tarvittaessa teknisin keinoin suojata muiden kuvassa näkyvien henkilöiden identiteetti.

Kameravalvonnassa tulee huomioida myös esimerkiksi 35 artiklan 3 kohdan c alakohta, jonka mukaan tietosuojaa koskeva vaikutustenarviointi vaaditaan erityisesti, kun yleisölle avointa aluetta valvotaan järjestelmällisesti ja laajamittaisesti. Huomioida tulee myös 37 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukainen velvollisuus tietosuojavastaavan nimittämiseen. Rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän tulee huolehtia lisäksi 24, 25 ja 32 artiklojen mukaisista tietosuojan turvaavista teknisistä ja organisatorisista toimenpiteistä.

Tietosuojavaltuutetun toimiston seuraamuskollegio määräsi 26.5.2020 (dnro 8393/161/2019) hallinnollisen seuraamusmaksun Taksi Helsinki Oy:lle tietosuojalainsäädännön rikkomisesta. Henkilötietojen käsittelyssä oli ilmennyt useita vakavia puutteita. Yritys ei ollut arvioinut henkilötietojen käsittelyyn liittyviä riskejä ja vaikutuksia (vaikutustenarviointi) ennen kuin se otti käyttöönsä ääntä ja kuvaa takseissa tallentavan kameravalvontajärjestelmän. Vaikutustenarviointi olisi pitänyt tehdä turvakameravalvonnasta, sijaintitietojen käsittelystä ja kanta-asiakasohjelman yhteydessä harjoitetusta automaattisesta päätöksenteosta ja profiloinnista.

Äänitietojen käsittelylle vain osassa yrityksen välityksen piiriin kuuluvissa taksiautoissa ei myöskään ilmoitettu perusteluja, joten apulaistietosuojavaltuutettu katsoi, ettei äänitietojen käsittely ollut tietosuoja-asetuksen tietojen minimoinnin periaatteen mukaista. Puutteita oli myös asiakkaiden informoinnissa. Takseissa olleissa ilmoituksissa eiinformoitu äänen tallentamisesta tai siitä, mistä asiakkaat olisivat voineet saada lisätietoja tällaisesta toiminnasta. Yritys ei myöskään kertonut kanta-asiakasohjelman yhteydessä suoritetusta automaattisesta päätöksenteosta ja profiloinnista tietosuojaselosteessaan. Henkilötietojen käsittelystä tulee myös kertoa ymmärrettävästi, ja tietojen on oltava helposti saatavilla. Yrityksen toiminnassa havaittiin lisäksi dokumentointiin ja henkilötietojen käsittelyn roolien määrittelyyn liittyviä puutteita. Yritykselle määrättiin 72 000 euron suuruinen seuraamusmaksu.

Laki yksityisistä turvallisuuspalveluista

Yksityisistä turvallisuuspalveluista annettua lakia (1085/2015) sovelletaan sen 1 §:n 2 momentin mukaan vartioimisliiketoimintaan, järjestyksenvalvojatoimintaan ja turvasuojaustoimintaan (yksityiset turvallisuuspalvelut). Lain 2 §:n 15 kohdan määritelmän mukaan hyväksymistä edellyttävällä turvasuojaustehtävällä tarkoitetaan sähköisten ja mekaanisten lukitusjärjestelmien, murtohälytysjärjestelmien ja kulunvalvontajärjestelmien asentamista, korjaamista tai muuttamista niihin kuuluvaa kaapelointityötä lukuun ottamatta. Näihin määritelmän mukaisiin asioihin ei kameravalvonta kuitenkaan kuulu.

Näin ollen muiden kuin hyväksymistä edellyttävien turvasuojaustehtävien harjoittamiseksi ei tarvita yksityisistä turvallisuuspalveluista annetun lain turvasuojaustoimintaa koskevan 5 luvun 60 §:än mukaista turvallisuusalan elinkeinolupaa, vastaavaksi hoitajaksi hyväksyttyä henkilöä eikä tehtäviä tarvitse suorittaa turvasuojaajaksi hyväksyttyjen henkilöiden. Myöskään yksityisistä turvallisuuspalveluista annetussa laissa tarkoitettua toimeksiantosopimusta asiakkaan kanssa ei tarvitse tehdä.

Tämä rajanveto on merkittävä, koska se rajaa elinkeinolupavaatimuksen ulkopuolelle merkittävän osa turvasuojaustehtävistä, kuten kameravalvonnan, jonka katsotaan määritelmän mukaisesti olevan osa turvasuojaustoimintaa. Kameravalvontajärjestelmiä voi asentaa kuka tahansa, mutta jos niihin tehdään integraatioita esimerkiksi murtohälytys- tai kulunvalvontajärjestelmiin, niin silloin toiminnanharjoittajalla tulee olla elinkeinolupa ja asentajalla turvasuojaajakortti.

Rikoslain keskeiset kriminalisoinnit

Kameravalvonnalla voi syyllistyä eri rikoksiin, joista säädetään rikoslaissa (39/1889). Rikoslain 24 luvussa säädetään yksityisyyden, rauhan ja kunnian loukkaamisesta. Kyseisen luvun 6 ja 7 §:ssä säädetään salakatselusta ja sen valmistelusta, joiden osalta on huomioitava myös koti- ja julkisrauhan lainsäädännöllinen ympäristö. Luvun 6 §:n mukaan se, joka oikeudettomasti teknisellä laitteella katselee tai kuvaa kotirauhan suojaamassa paikassa taikka käymälässä, pukeutumistilassa tai muussa vastaavassa paikassa oleskelevaa henkilöä taikka yleisöltä suljetussa 3 §:ssä tarkoitetussa julkisrauhan suojaamassa rakennuksessa, huoneistossa tai aidatulla piha-alueella oleskelevaa henkilöä tämän yksityisyyttä loukaten, on tuomittava salakatselusta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Myös yritys on rangaistavaa.

Lisäksi huomioon tulee ottaa käsiteltävänä olevan luvun 5 §, jossa säädetään salakuuntelusta. Salakuuntelusta voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi, ja siinäkin yritys on rangaistava. Salakatselun ja salakuuntelun valmistelusta säädetään puolestaan luvun 7 §:ssä, jonka mukaan se, joka sijoittaa 5 tai 6 §:ssä tarkoitetun laitteen salakuuntelussa tai -katselussa käytettäväksi, on tuomittava salakuuntelun tai salakatselun valmistelusta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Korkeimman hallinto-oikeuden tapauksessa (KHO 2017:132) käsiteltiin kameravalvonnan sallittavuutta kehitysvammaisen henkilökohtaisessa käytössä olevassa huoneessa ja wc-tiloissa. Tapauksessa erityishuollon kuntayhtymän viranhaltija oli päättänyt, että täysi-ikäisen kehitysvammaisen B:n huoneeseen voidaan asentaa tallentava kameravalvonta, jonka avulla pyritään ennaltaehkäisemään asiakkaan itselleen aiheuttamia vammoja. Vahingoittava käytös ilmeni erityisesti wc-tiloissa. Erityishuollon kuntayhtymän johtoryhmä päätti puolestaan, että kameravalvonta lopetetaan välittömästi, koska lainsäädäntö ei anna mahdollisuutta kameravalvonnan toteuttamiseen asiakkaan yksityistiloissa, varsinkaan saniteettitiloissa.

Hallinto-oikeus hylkäsi B:n äidin ja edunvalvoja A:n valituksen, jossa on vaadittu kameravalvonnan jatkamista. Hallinto-oikeus katsoi, että huone ja saniteettitilat kuuluvat perustuslain 10 §:n 1 momentissa tarkoitetun yksityiselämän ja kotirauhan suojan piiriin. Kyseisen kaltaisissa tiloissa harjoitettava kameravalvonta on rajoitustoimenpide, jota ei voida käyttää ainakaan, ellei laissa ole tähän oikeuttavaa säännöstä.

Hallinto-oikeus hylkäsi valituksen. A on valituksessaan korkeimpaan hallinto-oikeuteen todennut, että B on vaikeasti kehitysvammainen, joka ei kykene hallitsemaan itseään vahingoittavaa käytöstä. B lyö päätään seinään ja lattiaan tai hakkaa käsillään ja jaloillaan ikkunoihin, seiniin ja lattiaan, jolloin hän satuttaa itseään pahoin. Hänellä on myös taipumus saada epäsäännöllisesti tajuttomuuskohtauksia, jolloin hän kaatuu lattialle satuttaen itseään. B:n osalta kameravalvonta ei olisi salakatselua, koska A antaisi siihen luvan.

Korkein hallinto-oikeus myönsi valitusluvan ja tutki asian. Korkein hallinto-oikeus kuitenkin hylkäsi kantajan valituksen ja oli hallinto-oikeuden perustelujen kannalta samoilla linjoilla. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muutettu.

Rangaistavan tiedon levittäminen 

Rikoslain 24 luvun 8 §:ssä säädetään yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä, johon kameravalvonnalla voi myös syyllistyä. Säännöksen mukaan se, joka oikeudettomasti joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei kuitenkaan pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi. Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei myöskään pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.

Törkeästä yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä voidaan tuomita puolestaan saman luvun 8 a §:n perusteella, jonka mukaan, jos yksityiselämää loukkaavassa tiedon levittämisessä aiheutetaan suurta kärsimystä tai erityisen suurta vahinkoa ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Entisen suositun juontajan Axl Smithin tapaus sai paljon huomiota mediassa, kun Smith oli kuvannut omassa asunnossaan kameralla kuvauksesta tietämättömiä naisia näiden ollessa seksiaktissa hänen kanssaan. Tapauksesta tehtiin 60 rikosilmoitusta ja poliisin esitutkinta valmistui 2016. Syyttäjä nosti Smithiä vastaan syytteet yhteensä 32 salakatselusta, kolmesta kunnianloukkauksesta ja kahdesta yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä, kun Smith oli jakanut videoita kavereilleen. Oikeudenkäynti käytiin Helsingin käräjäoikeudessa alkuvuonna 2017. Asianomistajia tapauksessa oli 33.

Asia käsiteltiin käräjäoikeudessa suljetuin ovin ja käsittely on määrätty salaiseksi. Smith tuomittiin 30 salakatselusta, neljästä kunnianloukkauksesta ja kahdesta yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä vuoden ja kahden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi hänet määrättiin maksamaan asianomistajille vahingonkorvauksia kärsimyksestä, tilapäisestä psyykkisestä haitasta, työansionmenetyksistä, sekä sairaanhoito- ja muista kuluista yhteensä noin 100 000 euroa sekä korvaamaan yhteismäärältään yli 50 000 euroaasianomistajien oikeudenkäyntikuluja. Syyttäjä valitti tuomiosta vielä hovioikeuteen. Helsingin hovioikeus piti marraskuussa 2017 annetulla päätöksellä Smithin tuomion ennallaan.

Yhteenvetoa

Suomessa ei ole varsinaista kameravalvontaa koskevaa erityislakia, vaan kameravalvontaa koskevia säännöksiä on eri laeissa. Näin siitäkin huolimatta, että teknologia kehittyy jatkuvasti ja kameravalvonta lisääntyy sekä monipuolistuu. Suuri osa kameravalvontaa koskevasta sääntelystä koskee työelämää, mikä on sinänsä loogista ja tarpeellista.

Työelämän osalta tulee erityisesti huomioida, että kameravalvonta kuuluu yhteistoimintamenettelyn säännösten piiriin. EU:n uuden tietosuoja-asetuksen myötä kameravalvonnassa kannattaa jo suunnitteluvaiheessa huomioida tietosuoja-asetuksen ja tietosuojalain vaatimukset. Henkilöiden yksityisyyden suoja onkin nykyisessä tiedonjakoyhteiskunnassa entistä keskeisemmässä asemassa. Toisaalta tietoa halutaan jakaa ja jaetaankin yhä enemmän, mutta toisaalta ihmisillä on huoli yksityisyyden suojasta, joka taas on perusoikeus.

Kameravalvonnan jättäminen yksityisistä turvallisuuspalveluista annetun lain mukaisen luvanvaraisuuden ulkopuolelle on myös aiheuttanut ihmetystä ja epäselvyyttä. Lainsäätäjä ei ole huomioinut, että nykyään järjestelmät ovat entistä älykkäämpiä ja niissä hyödynnetään monipuolisesti integraatioita sekä videoanalytiikkaa, joten kameravalvontajärjestelmien rajaaminen sääntelyn ulkopuolelle on selkeä puute. Erityisesti, kun henkilötietojen käsittelylle ja tietoturvanäkökulmille on asetettu vaatimuksia Euroopan unionin yleisessä tietosuoja-asetuksessa. Rangaistussäännöksistä saa viitteitä kameravalvonnan käytön kriminalisointiin. Rangaistussäännöksiä voidaan katsoa olevan kameravalvonnan osalta riittävästi.

 

Blogi

Vartijan voimankäytön sääntely

by
Kommentit pois päältä artikkelissa Vartijan voimankäytön sääntely

Mediassa on käyty keskustelua alkuvuodesta yksityisen turvallisuusalan voimankäytöstä, kun Ylen selvityksen mukaan alan valvonnassa on puutteita. Lisäksi Yle teki jutun vartijoiden kohtaamasta väkivallasta. Tämän takia tässä blogissa tarkastellaan vartijoiden voimankäytön sääntelyä, koska siitä käydään kirjavaa keskustelua.

Vartijan oikeus käyttää voimakeinoja

Yksityisistä turvallisuuspalveluista annetun lain 17 §:ssä säädetään vartijan voimakeinojen käytöstä. Pykälän 1 momentin mukaan, jos henkilö koettaa vastarintaa tekemällä välttää pääsyn estämisen, poistamisen, kiinniottamisen tai turvallisuustarkastuksen suorittamisen taikka pakenee kiinniottamista, vartijalla on oikeus käyttää sellaisia henkilön pääsyn estämiseksi, poistamiseksi tai kiinniottamiseksi taikka turvallisuustarkastuksen suorittamiseksi tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina, kun otetaan huomioon henkilön käyttäytyminen, tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus ja muut olosuhteet.

Pykälässä on tyhjentävästi määritelty tilanteet, joissa vartijalla on oikeus käyttää voimakeinoja. Vartijan voimakeinojen käyttö edellyttää aina toimenpiteen kohteen vastarintaa. Vastarinnalla tarkoitetaan henkilön fyysistä, aktiivista tai passiivista käyttäytymistä, jolla henkilö pyrkii estämään vartijaa suorittamasta toimenpidettä.

Passiivisella vastarinnalla tarkoitetaan esimerkiksi tilannetta, jossa vartija on poistamassa henkilöä ja tämä heittäytyy veltoksi. Passiivinen vastarinta ei oikeuta yhtä kovien voimakeinojen käyttöä kuin aktiivinen vastarinta. Pelkkä sanallinen hyökkäys ei ole vastarintaa mutta väkivallalla uhkaaminen sen sijaan on. Käytännössä vartijan kohdalla on useimmiten kyseessä aktiivinen vastarinta, jolloin tilanne voi tulla arvioitavaksi myös hätävarjelusäännösten perusteella.

Voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteen erot

Vartijan kohdatessa vastarintaa jossakin muussa kuin pykälässä mainitussa tarkoituksessa vartijan oikeus voimakeinojen käyttöön ei perustu kyseenomaiseen pykälään. Vartijat joutuvat puuttumaan vartiointialueilla esimerkiksi siellä oleskelevien henkilöiden keskinäisiin tappelutilanteisiin. Tällaisessa tilanteessa vartija toimii hätävarjelusäännöksen perusteella.

Käytännön kannalta olisi tärkeää, että pystyttäisiin erottamaan hätävarjelu- ja voimankäyttötilanteet toisistaan. Rajanveto-ongelmat konkretisoituvat silloin, kun sallitut rajat on ylitetty. Hyökkäyksen tai vastarinnan rikosoikeudellinen arviointi ei anna vastausta rajanvedolle, koska vastustamiseen sovelletaan rikoslain 17 luvun 6 §:ää järjestystä ylläpitävän henkilön vastustamisesta. Hätävarjelukynnykseen voivat vaikuttaa puolustautujan henkilökohtaiset ominaisuudet, koska voimankäyttökoulutettu ja itsepuolustusta osaava henkilö voi mieltää kovankin vastarinnan voimankäyttötilanteeksi.

Linjanvetona voidaan pitää, että kontrolloitua hätävarjelua ei ole, vaan tällöin kyseessä on voimankäyttö. Rajanvedon kannalta olennaiseksi tekee anteeksiantoperusteiden erilainen painotus. Voimakeinojen käytön liioittelun osalta vaaditaan rangaistukseen tuomitsematta jättämiseen erittäin painavia perusteita. Anteeksiantoperusteen soveltuvuutta arvioitaessa huomioidaan molempien yhteydessä tekijän koulutus ja kokemus. Hätävarjelutilanteessa voidaan sallia ankarammat voimakeinot, koska tavoiteltavat seikat ovat usein tärkeämpiä kuin voimakeinojen käyttötilanteessa.

Hätävarjelu- ja voimankäyttötilanteissa sallitut keinot perustuvat tarpeellisuus- ja puolustettavuusarviointiin, joten siirryttäessä voimakeinojen käyttötilanteesta hätävarjelutilanteeseen ei käytetyissä keinoissa saa tapahtua mitään hyppäystä. Vastarinnan tai hyökkäyksen muuttuessa vakavammaksi voidaan käyttää asteittain kovenevia voimakeinoja.

Rikoslain yleissäännös

Yksityisistä turvallisuuspalveluista annetun lain 17 §:n 2 momentissa voimakeinojen käyttö onkin sidottu rikoslain yleissäännökseen tarpeellisuus- ja puolustettavuusvaatimuksista, kun otetaan huomioon henkilön käyttäytyminen ja muut olosuhteet.

Rikoslain 4 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan oikeudesta käyttää voimakeinoja virkatehtävän hoitamiseksi tai muun siihen rinnastettavan syyn vuoksi sekä oikeudesta avustaa järjestystä ylläpitämään asetettuja henkilöitä säädetään erikseen lailla. Lainkohta sisältää yleissäännöksen voimankäyttöön oikeuttavista tilanteista, joka edellyttää aina erillistä laissa säädettyä valtuutusta. Vartijan toimivaltuussäännökset on annettu virkatehtäviin rinnastettavan syyn nojalla, joten lainkohdassa määrätään millaisissa tilanteissa voimakeinoja voidaan käyttää.

Rikoslain 4 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan voimakeinoja käytettäessä saa turvautua vain sellaisiin tehtävän suorittamiseksi tarpeellisiin toimenpiteisiin, joita on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavina, kun otetaan huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus sekä tilanne muutenkin.

Lainkohdassa on kyse sallittujen voimakeinojen rajoista. Lainkohta sisältää ehdot, joiden on oltava käsillä, jotta voimakeinojen käyttö voidaan katsoa sallituksi. Siinä ei mainita käsillä oltavista tilanteista tai tarkoituksista. Tässä suhteessa erityissäännökset ovat ratkaisevia. Erityissäännöksillä voidaan rajoittaa voimakeinojen käyttöoikeutta. Lainkohdassa lausutaan voimakeinojen käytön sallittavuudesta, joten kaikkiin voimakeinojen käyttöä koskeviin säännöksiin sisältyy tarpeellisuuden ja puolustettavuuden vaatimus.

Tarpeellisuus- ja puolustettavuusvaatimus

Tarpeellisuusvaatimus arvioidaan aina suoritettavana olevan tehtävän kannalta erikseen. Voimakeinojen tulee olla tarpeellisia laissa säädetyn tehtävän suorittamiseksi. Tehtävän suorittamiseksi on käytettävä lievintä tarkoitukseen johtavaa keinoa.

Tarpeellisuusvaatimus sisältää myös ajallisen rajauksen, joten ennakoiva voimakeinojen käyttö ja samoin kuin liian pitkään jatkuneet keinot ovat tarpeettomia. Voimakeinoja ei saa käyttää varmuuden vuoksi. Voimakeinojen käyttö on lopetettava, kun vastarinta lakkaa tai tilanne on muuten hallinnassa. Voimakeinojen käytöstä on luovuttava, kun tarvetta ei enää ole tai jos keinot eivät tuottaisi tavoiteltua tulosta.

Tarpeellisuusvaatimuksen lisäksi voimakeinojen käytön sallittavuudessa arvioidaan puolustettavuus, joten voimakeinojen käyttö on sidottu suhteellisuusperiaatteeseen. Voimakeinojen ankaruuden ja haittojen on oltava oikeassa ja kohtuullisessa suhteessa tavoiteltaviin päämääriin.

Arvioinnissa vaikuttavia yksittäisiä kriteereitä ovat tehtävän tärkeys, tehtävän kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus ja muut tilanteeseen liittyvät kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat. Puolustettavuusarvioinnissa huomioon otettavat tarkemmat kriteerit määräytyvät tehtävän ja tilanteen erityisluonteen mukaan. Erityissäännöksissä ilmaistut kriteerit voivat mennä yleissäännöksessä esitettyjen kriteereiden ulkopuolelle, joilla voi olla yleissäännöksen kriteereitä täydentävä ja tarkentava merkitys.

Voimakeinojen käytön liioittelu

Yksityisistä turvallisuuspalveluista annetun lain 17 §:n 2 momentin mukaan vastuuvapausperusteesta ja rangaistusvastuun lievennyksestä voimakeinojen käytön liioittelussa säädetään rikoslain 4 luvun 6 §:n 3 momentissa ja 7 §:ssä. Rikoslain 4 luvun 6 §:n 3 momentin mukaan, jos voimakeinojen käytössä on ylitetty 2 momentissa säädetyt rajat, tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos on erittäin painavia perusteita katsoa, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hänen asemansa ja koulutuksensa sekä tehtävän tärkeys ja tilanteen yllätyksellisyys.

Lainkohdassa on kyse voimakeinojen käytön liioittelusta, jolla tarkoitetaan pääsääntöisesti tilanteita, joissa on käytetty ankarampia voimakeinoja kuin on tarpeellista tehtävän suorittamiseksi. Lainkohtaa sovelletaan kaikkiin voimakeinojen käytön liioittelun tapauksiin, koska erityissäännöksissä viitataan poikkeuksetta rikoslain säännökseen.

Voimakeinoja voidaan käyttää vain laissa määrättyjen tehtävien suorittamiseksi, joten rajojen ylittämisessä on harvoin kyse tehtävän toteuttamisen ajoista. Voimakeinojen käytöllä ei voida nähdä olevan mitään tekemistä itse tehtävän kanssa, jos voimakeinoja käytetään ennen tehtävän suorittamista tai sen jälkeen. Sallittujen voimakeinojen rajojen ylityttyä henkilö voi olla rangaistusvastuusta vapaa, jos säännöksen ehdot täyttyvät.

Säännöksen soveltamiselle on asetettu käytännössä kuitenkin tiukat rajat, koska rangaistusvastuun vapautukseen täytyy olla erittäin painavia perusteita. Lainkohdan kriteereistä voidaan koulutuksen merkitystä korostaa, koska henkilöillä, joilla on oikeus voimakeinojen käyttöön, odotetaan myös osaavan käyttää niitä oikealla tavalla.

Voimakeinojen liioittelu arvioidaan rikoslain lisäksi erityissäännösten nojalla silloin kun näiden antamat valtuudet ovat rikoslakia suppeammat. Tehtävän suorittaminen voi johtaa mahdolliseen hyökkäykseen, joka oikeuttaa hätävarjeluun. Voimakeinojen käyttö ja mahdollinen liioittelu arvioidaan silloin rikoslain 4 luvun 4 §:n mukaan.

Rangaistusvastuun lievennys

Rikoslain 4 luvun 7 §:ssä säädetään rangaistusvastuun lievennyksestä. Pykälän mukaan, vaikka tekijää ei tässä luvussa säädettyjen perusteiden nojalla kokonaan vapauteta rangaistusvastuusta, olosuhteet voidaan kuitenkin ottaa huomioon rangaistusvastuuta lieventävinä siten kuin 6 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohdassa sekä 2 ja 4 momentissa säädetään.

Pykälä sisältää viittauksen, jonka mukaan silloin kun tekijä ei kokonaan vapaudu rangaistusvastuusta, voidaan tekoon kuitenkin soveltaa rikoslain 6 luvun mukaisia rangaistuksen lieventämisperusteita tai rangaistuslajista tai -asteikosta poikkeamisen perusteita.

Rangaistuksen lieventämisperusteena on rikoksen tekeminen olosuhteissa, joissa rikoslain 4 luvussa säännellyn vastuuvapausperusteen soveltaminen on lähellä. Jos vastuuvapausperusteet eivät johda tekijän vapauttamiseen kokonaan rangaistusvastuusta, niitä ei ole pakko ottaa huomioon rangaistusta lieventävinä seikkoina, vaan tekijälle voidaan tuomita täysi rangaistus eli jättää soveltamatta rangaistuksen lieventämisperusteita tai rangaistuslajista tai -asteikosta poikkeamisen perusteita.

Korkeimman oikeuden tapaus

Vartijan oikeutta voimakeinojen käyttöön ja voimakeinojen käytön rajoja on arvioinut korkein oikeus antamassaan ratkaisussa KKO 2007:87. Vartija A oli ollut vapaa-ajallaan Helsingin keskustassa, kun hänelle entuudestaan tuttu B oli pahoinpidellyt häntä nyrkillä kasvoihin lyömällä. A oli pyytänyt paikalla ollutta vartijaa soittamaan poliisille, minkä jälkeen B oli lähtenyt pakoon. A oli juossut B:n perässä, tavoittanut hänet ja suihkuttanut häntä kaasusumuttimella lähietäisyydeltä kasvoihin.

Korkein oikeus katsoi tilanteen kokonaisarvioinnin perusteella, että A:lla oli oikeus kiinniottamiseen, mutta A:n voimakeinona kaasusumuttimen käyttäminen ei ollut tarpeellista eikä puolustettavaa. Poliisi saapuu myös Helsingin keskustassa nopeasti paikalle, joten viranomaisapu on nopeasti saatavilla. Lisäksi vartijalla ei ole oikeutta kantaa kaasusumutinta vapaa-ajalla.

Korkein oikeus totesi, että A:n vartijan koulutus, B:n kiinniottamisen tärkeyteen tai tilanteen etenemiseen nähden asiassa ei ollut perusteita katsoa, ettei A:lta voitu kohtuudella vaatia muunlaista suhtautumista. Anteeksiantoperusteen käsillä olon edellytykset eivät täyttyneet. Vartija A tuomittiin pahoinpitelystä.

Blogi

Kuolemanrangaistus tutkimuksen valossa

by
Kommentit pois päältä artikkelissa Kuolemanrangaistus tutkimuksen valossa

Mediassa on käyty keskustelua loppuvuodesta kuolemanrangaistuksista, kun Donald Trumpin hallinto ei ole vaalitappiostaan huolimatta jäädyttänyt kuolemanrangaistuksien toteuttamista vallansiirron ajaksi. Trump rikkoo pitkiä perinteitä, koska yli sadan vuoden ajan väistyvät presidentit ovat keskeyttäneet kuolemantuomiot siksi ajaksi, kunnes uusi presidentti nousee virkaan. Yhdysvalloissa ihmiset ovat vastustaneet kuolemanrangaistuksien täytäntöönpanoa ja ovat allekirjoittaneet useita vetoomuksia Trumpille.

Yhdysvalloissa teloitetaan yleensä osavaltioissa tehtyjen päätösten nojalla, joissa kuolemanrangaistus on vielä voimassa. Liittovaltiossa tehdyllä päätöksellä ei ole teloitettu vuoden 2003 jälkeen ketään 17 vuoteen, mutta tänä vuonna Trumpin hallinto muutti käytännön. Trumpin hallinto toteuttaa vielä useita liittovaltion kuolemantuomioita ennen vallan siirtymistä Joe Bidenille.

Länsimaista suurin osa on lakkauttanut kuolemanrangaistuksen. Se on ollut asteittainen prosessi, jonka piirteitä alkoi esiintyä samaan aikaan, kun rikosoikeusjärjestelmää vielä ankaroitettiin 1600-luvulla. Valistusajattelijoiden aatteiden leviämisen myötä 1700-luvulla se sai vauhtia ja vietiin lopulliseen päätökseen monissa valtioissa 1900-luvulla. Nykyään Valko-Venäjä on ainoa Euroopan valtio, jossa kuolemanrangaistus on enää käytössä. Yhdysvaltojen lisäksi kuolemanrangaistuksia käytetään aktiivisesti erityisesti Kiinassa, Egyptissä, Saudi-Arabiassa, Irakissa ja Iranissa.

Miksi Yhdysvallat poikkeaa muista länsimaista?

Tutkijat ovat esittäneet erilaisia selityksiä kuolemanrangaistuksen käytölle Yhdysvalloissa. Yhtenä selityksenä on esitetty poikkeuksellisuuden taustalla olevan kulttuurinen traditio, joka liittyy rangaistusoikeuden ottamiseen omiin käsiin (vigilantismi). Tämä näkyy erityisesti eteläisissä osavaltioissa, joissa aikoinaan suoritettiin laittomia lynkkauksia, kuten 1800-luvulla väkijoukon suorittamia mustien orjien hirttäjäisiä. Eteläisissä osavaltioissa teloitetaan nykyään enemmän kuin muissa osavaltioissa. Selityksen mukaan amerikkalaiset haluavat nähdä rankaisemisen edelleenkin enemmän paikallisena kysymyksenä kuin valtiollisena.

Toisena selityksenä on pidetty Yhdysvaltojen rikosoikeusjärjestelmää, johon on jäänyt vahvemmin rangaistuksen häpeää ja arvonalentamista korostava sävy kuin esimerkiksi muissa länsimaissa. Tämä selittäisi osaltaan pitkiä vankilatuomioita ja kuolemanrangaistuksia. On myös korostettu, että amerikkalaisten suhtautuminen kuolemanrangaistukseen ei poikkea merkittävästi muista valtioista. Ongelmana tässä on nähty, että Yhdysvalloista on puuttunut kriminaalipoliittinen voima, joka voisi viedä kongressissa läpi lainsäädännön, joka estäisi osavaltioita käyttämästä kuolemanrangaistusta.

Tämän takia on merkittävää, että tammikuussa presidenttikautensa aloittava Biden vastustaa kuolemanrangaistusta ensimmäisenä demokraattipuolueen presidenttinä yli 40 vuoteen. Biden on korostanut, että vuodesta 1973 lähtien jo yli 160 kuolemanrangaistukseen tuomittua on myöhemmin todettu syyttömäksi. Tämän takia liittovaltio ei tule enää Bidenin kaudella teloittamaan, ja hän muutenkin kannustaa osavaltioita lakiuudistuksiin. Korkein oikeus on kuitenkin Trumpin jäljiltä varsin vanhoillinen, joten muutos voi olla hidasta.

Kriminaalipoliittinen näkökulma

Kuolemanrangaistuksen käyttöä voidaan perustella kuten muitakin rikosoikeudellisia seuraamuksia. Yleisestävää vaikutusta korostavaa näkökulmaa edustavat väittävät, ettei mikään muu rangaistusmuoto pelota niin paljon ja siksi se toimii rikoksia ehkäisevästi. Tutkimuksissa ei ole kuitenkaan havaittu kasvua henkirikosmäärissä, kun kuolemanrangaistuksesta on eri valtioissa luovuttu.

Eräs kriminologian keskeisimmistä havainnoista viime vuosikymmeninä on ollut rikollisuuden määrän väheneminen länsimaissa. Henkirikoksia on tehty yhä vähemmän Yhdysvaltojen suurkaupungeissa ja eri osavaltioissa sekä monissa Euroopan valtioissa, kuten myös Suomessa. Tätä ilmiötä on kutsuttu ”crime dropiksi”, josta on käyty vilkasta keskustelua kriminologiassa. Rikollisuuden vähenemisen on arvioitu johtuvan erityisesti rikosten tehostuneesta tilannetorjunnasta, kulttuuristen asenteiden muutoksesta sekä taloudellisista ja yhteiskunnallisista muutoksista.

Tutkijat ovat myös esittäneet näkemyksiä, että kuolemanrangaistuksien täytäänpanot saattavat jopa lisätä henkirikoksia. Tässä on kyse raaistamisvaikutuksesta, jolla tarkoitetaan täytäntöönpanon näkyvän mediahuomion myötä aikaansaamaa vaikutusta henkilöissä, jotka ovat potentiaalisia henkirikoksen tekijöitä.

Kuolemanrangaistuksen taloudellisen näkökulman osalta voisi olettaa, että se on edullisempaa kuin elinkautinen vankeus. Kuolemanrangaistus tulee kuitenkin yhteiskunnalle kalliiksi, koska esimerkiksi Yhdysvalloissa on mahdollistettu tuomitulle varsin paljon vetoomus- ja uudelleenkäsittelymahdollisuuksia. Tämän seurauksena aika tuomiosta täytäntöönpanoon saattaa kestää yli 10 vuotta. Näiden perusteella on esitetty laskelmia, että elinkautinen vankeus tulisi huomattavasti halvemmaksi.

Tutkimustiedon perusteella voidaan todeta, että kuolemanrangaistus ei ole hyötyä tavoittelevan kriminaalipolitiikan kysymys. Kuolemanrangaistuksen oikeutus ei tule järkiperäisestä rikollisuuskontrollista. Aika tulee näyttämään, että miten kuolemanrangaistuksen luopuminen etenee Bidenin johdolla Yhdysvalloissa.

Blogi

Lisääkö lakiuudistus muuntokelpoisten sakkojen määrää?

by
Kommentit pois päältä artikkelissa Lisääkö lakiuudistus muuntokelpoisten sakkojen määrää?

Kaupan alalla myymälävarkaudet ovat herättäneet keskustelua koronavirusepidemian aikana, kun rikoksentekijät ovat tehneet entistä röyhkeämpiä varkausrikoksia. Oikeusministeriö julkaisi hiljattain muun muassa myymälävarkauksien ehkäisyä kehittävän työryhmän loppuraportin.

Usein samat tutut päihdeongelmaiset henkilöt työllistävät myymälävarkauksilla kaupan alan yrittäjiä ja vartijoita. Vartija voi poliisimiehen ja kiinniotetun suostumuksella jättää kiinniotetun luovuttamatta poliisille ja vapauttaa tämän. Tämä on mahdollista, jos rikoksesta voi seurata vain sakkoa ja jos kiinniotetun henkilöllisyys on tunnettu tai kiinniotettu suostuu esittämään vartijalle henkilöllisyytensä selvittämiseksi tarpeelliset tiedot. Tällaisissa tilanteissa poliisi esittää henkilölle rangaistusmääräysvaatimuksen jälkikäteen, jonka käytön ehtona on asianomistajan suostumus.

Nykytilanteessa ainut rangaistus näille henkilöille on ollut se, että poliisi on vienyt heidät poliisilaitoksen kiinniottotiloihin selviämään. Sakon muuntorangaistus on herättänytkin erityisesti kaupan alalla keskustelua lakimuutoksen epäonnistumisesta.

Näpistystapauksien voimakas kasvu käräjäoikeuksissa

Lakimiehessä vastikään julkaistussa tutkimuksessa (Siro – Aaltonen 2020) osoitetaan, että näpistystapauksien määrä käräjäoikeuksissa on kasvanut voimakkaasti vuosien 2007–2008 muuntorangaistusuudistusten jälkeen.

Uudistuksen seurauksena rangaistusmääräysmenettelyssä määrättyjä sakkoja ei voinut enää muuntaa vankeudeksi. Vaikka poliisin tietoon tulleiden näpistysten määrä ei ole viime vuosina kasvanut, käräjäoikeudessa käsiteltyjen näpistysten lukumäärä on. Merkittävimpänä syynä tapahtuneelle muutokselle on todennäköisesti se, että näpistysrikosten asianomistajat eivät ole enää suostuneet rangaistusmääräysmenettelyyn, vaan ovat vaatineet asian käsittelyä tuomioistuimessa.

Tuomioistuimen ulkopuolella tapahtuvaa summaarista rikosasioiden käsittelyä koskeva lainsäädäntö uudistui vuonna 2016, kun laki sakon ja rikesakon määräämisestä tuli voimaan. Uudessa laissa asetettiin menettelyn edellytykseksi epäillyn suostumus. Samalla säädettiin summaariselle menettelylle rajoituksia silloin, kun epäilty oli syyllistynyt aiemmin samankaltaisiin tekoihin ja siirrettiin lievimmissä tapauksissa toimivaltaa syyttäjältä poliisille.

Tämän seurauksena käräjäoikeuksissa käsiteltävien näpistysten määrä kasvoi entisestään. Tällä hetkellä yli kymmenen prosenttia käräjäoikeuksien käsittelemistä rikosasioista on näpistyksiä. Vaikka näpistysasiat ovat rikosasioiksi yksinkertaisia ja nopeita käsitellä, niin ne ovat myös asioita, jotka tulisi voida käsitellä sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain mukaisessa menettelyssä. Tuhansien näpistysasioiden käsittelyä tuomioistuimissa voidaan pitää merkittävänä rikosoikeusjärjestelmän resurssien haaskauksena.

Lakiuudistus vireillä

Vireillä on lakiuudistus sakon muuntorangaistuksen määräämistä koskevan sääntelyn muuttamiseksi. Lakiuudistus on tarkoitus tulla voimaan 1.1.2021, jos koronavirusepidemia ei vaikuta eduskunnan aikatauluihin.

Lakiuudistuksessa ehdotetaan sakon muuntorangaistuksen käytön laajentamista. Toistuvasti samankaltaisiin rikkomuksiin syyllistyneen henkilön sakkorikos olisi jatkossa käsiteltävä tuomioistuinmenettelyssä. Toistuvuus tarkoittaisi seitsemää samankaltaista sakkorikosta vuoden sisällä. Tuomioistuimen määräämät sakot, joita ei saada perityksi, ovat muunnettavissa vankeudeksi, mutta poliisin määräämät sakot eivät.

Poliisin ja syyttäjälaitoksen arvioiden mukaan lakiuudistuksen hallituksen esityksessä mainittuja seitsemän tai useampikertaisia toistuvia rikosasioita olisi noin 9 600 vuosittain. Teot olisivat todennäköisesti useimmiten näpistyksiä, näpistyksen yrityksiä, lieviä petoksia sekä kulkuneuvon kuljettamisia oikeudetta ja muita liikennerikkomuksia.

Näitä asioita ei käsiteltäisi enää summaarisessa rikosprosessissa vaan varsinaisessa rikosasian oikeudenkäynnissä. Poliisin ja syyttäjälaitoksen mukaan vuosittaisia lisäkustannuksia lakiuudistuksesta tulisi ainakin 10,8 miljoonaa euroa ja näiden päälle Oikeusrekisterikeskuksen kertaluonteiset tietojärjestelmäkustannukset.

Kysymys tilastojen valossa

Kysymys kuuluu tilastojen valossa, missä määrin muutos (rangaistus- ja sakkomääräykset  → tuomioistuinsakot) on jo tapahtunut ennen lain voimaantuloa. Asiaa voidaan tarkastella Tilastokeskuksen Syytetyt, tuomitut ja rangaistukset -tilaston avulla.

Tilastosta selviää, että päärikoksena näpistyksestä (sisältää myös yritykset) tuomittujen joukossa tuomioistuinsakkoihin tuomittujen osuus on kasvanut selvästi vuosina 2005–2019. Vuonna 2019 kaikista sakkoon tuomituista 31 % tuomittiin käräjäoikeudessa, 69 % sai rangaistus- tai sakkomääräyksen. Vuonna 2005, kun rangaistusmääräykset olivat vielä muuntokelpoisia, tuomioistuinsakkojen osuus seuraamuksista oli ainoastaan 3 %.

Jos asiaa tarkastellaan syyksi luettujen rikosten lukumäärän valossa, näpistysasioiden siirtyminen käräjäoikeuteen näyttäytyy vielä merkittävämpänä. Kaikissa käräjäoikeuden tuomioissa oli vuonna 2019 noin 14 300 näpistystä tai näpistyksen yritystä, kun vastaavaa määrä seurannan alussa oli ainoastaan reilut 3 000. Toisin sanoen vuonna 2019 yli puolet (55 %) kaikista syyksi luetuista näpistysrikoksista oli pää- tai oheisrikoksena käräjäoikeuden tuomiossa.

Yhteenvetoa

Tilastojen valossa vaikuttaa siltä, että näpistysrikoksista tuomituista sakoista merkittävä osa on jo tällä hetkellä muuntokelpoisia. Tarkastelua olisi syytä laajentaa myös liikennerikoksiin. Nähtäväksi siten jää, kuinka paljon lakiuudistus tulee muuttamaan seuraamuskäytäntöä vai onko merkittävin muutos itse asiassa tapahtunut jo.

Kriminaalipoliittisena näkökulmana voidaan vielä lopuksi nostaa esille Lappi-Seppälän jo vuonna 1982 julkaistussa artikkelissa esittämä kysymys siitä, että kuuluvatko rattijuopot todella vankilaan. Hinkkanen (2013) on kysynyt samaa sakkojen maksamisen laiminlyöjien osalta, että kuuluvatko he myöskään vankilaan.

Sakkovangit ovat tutkimusten mukaan syrjäytyneitä ja vakavasti terveysongelmaisia, jotka ovat aivan toisenlaisen hoidon ja tukitoimien tarpeessa. Kuitenkin niin kauan kuin sakkoja muunnetaan vankeudeksi, niin on selvää, että tuomioistuimissa lopulta muunnettujen sakkojen oikea suorituspaikka on vankila. Rikosoikeusjärjestelmän resursseja ei tule käyttää maksuajan myöntämiseen.

Blogi

YKSITYISEN TURVALLISUUSALAN KANSAINVÄLINEN HISTORIA – OSA 2/2

by
Kommentit pois päältä artikkelissa YKSITYISEN TURVALLISUUSALAN KANSAINVÄLINEN HISTORIA – OSA 2/2

Blogisarjan ensimmäisessä osassa tarkasteltiin yksityisen turvallisuusalan kehityksen alkutaipaleita 1800-luvulla. Amerikkalaiset yksityisetsivät toimivatkin tosiasiallisena kansallisena poliisivoimana kuuden vuosikymmenen ajan 1870-luvulta lähtien. He täyttivät osa- ja liittovaltiollisen tason valvontapalvelujen puutteet, jotka olivat olemassa Federal Bureau of Investigationin (FBI) perustamiseen saakka, eli vuoteen 1935 asti.

Yksityisetsivät toimivat muun muassa yritysvakoilun, rautateiden työntekijöiden valvonnan, yritysten suojelun ja rikostutkinnan parissa tehtäväkuvan laajetessa jatkuvasti. Yksityisetsivät erosivat julkisen puolen vastaavista tehtävistä toimivallan sekä johtamis- ja tutkintamenetelmien osalta. Yksityisetsivätoimistot, toisin kuin julkisen sektorin toimijat, olivat hyvin organisoituneita ja johdettuja sekä panostaneet raportointiin. Ne ottivat mallia yritysmaailmasta. Luottamus yksityiseen valvontaan korosti valtion valvonnan valtuuksien kapeaa soveltamisalaa ja lainvalvontaviranomaisten tehottomuutta. Tässä blogin toisessa osassa tarkastellaan erityisesti näkökohtia Saksan, Belgian ja Iso-Britannian yksityisen turvallisuusalan kehityksestä 1900-luvulla.

Yksityisen turvallisuusalan kehitys Saksassa

Saksassa poliittiset kriisit muokkasivat niin valtiota kuin myös valvontaa 1900-luvulla. Esimerkiksi vallankumoukset, sodat ja Euroopan rajojen uudelleenmäärittelyt pitivät yllä kaaosta. Aselepo päätti taistelun länsirintamalla vuonna 1918. Aselevon jälkeisinä vuosina turvallisuuden tarjontaa määritteli moninaisuus ja pirstoutuminen.

Turvallisuutta tarjosivat tavallisten poliisien lisäksi epäsäännölliset sotilaalliset, puolisotilaalliset ja vapaaehtoiset joukot, kuten kansalaisvartijat (Einwohnerwehren) ja vapaa joukot (Freikorps). Samalla myös uudentyyppisiä yksityisiä turvallisuuden ja valvonnan muotoja perustettiin. Ne eivät olleet kokonaan erillään turvallisuusviranomaisista, mikä hämärsi valtion ja yksityisen sektorin välistä rajaa.

Saksassa sodan viimeisten vuosien aikainen luottamuspula jatkui sodan jälkeen. Yhteiskunnassa tapahtunut sodanaikainen mobilisointi ja militarisointi sekä sitä seurannut vallankumouksellinen toiminta selittivät tätä luottamuspulaa. Yksityisten tiedustelupalveluiden syntyminen ja toiminnat kertoivat väestön luottamuspulasta valtion turvallisuuskoneistoon.

Saksan tiedustelussa erottui vuosina 1918-1920 kolme asiaa: valvonnan lisääntyminen, perinteisten turvallisuutta ja tiedustelua tarjonneiden instituutioiden pirstoutuminen sekä valvonnan yksityistäminen. Yksityistäminen piti sisällään valtion toiminnan siirtämistä yksityisille toimijoille, kyseisten toimijoiden välisen yhteistyön ja verkostoitumisen tehostamisen sekä henkilöstön, rahoituksen ja tiedonvaihdon sekoittumisen. Myöhempinä valtion tilanteen vakautumisen ja normalisoitumisen aikoina sosiaalinen jännite helpottui ja yksityiset tiedustelupalvelut menettivät kannatuksensa.

Keskustelua alan roolista ja sääntelyä Belgiassa

Yksityisiä turvallisuusalan yrityksiä ja yksityisiä yövartijoita oli Belgiassa jo 1900-luvun alussa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen yksityisen turvallisuusalan yritysten määrä jatkoi nousuaan. Vuonna 1934 tuli sääntelyä, jonka tarkoituksena oli kieltää puolisotilaalliset organisaatiot.  Kaiken kaikkiaan yksityiseen turvallisuusalaan suhtauduttiin neutraalisti vuosina 1919-1939, kun taas vuosien 1945-1968 aikana alasta alettiin keskustella voimakkaammin.

Vuodesta 1970 lähtien jatkuvasti laajeneva yksityinen turvallisuusala alkoi herättää kysymyksiä. Eri tahot olivat huolissaan alan tarkoituksesta ja pitivät alaa muutenkin epäilyttävänä. Erityisesti kaksi huolta nousi esille. Ensimmäisenä oli huoli ennen poliisille kuuluneiden tehtävien uudelleenjaosta, ja toisena yksityisen turvallisuusalan henkilöstön toimivaltuuksista sekä niiden mahdollistamista ihmisoikeusloukkauksista.

1980-luvun alussa vallitsi yleinen yksimielisyys siitä, että viralliselle poliisitoiminnalle kuului yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen. Yksityisen turvallisuusalan tehtävänä oli puolestaan suojella puhtaasti yksityisen ja kaupallisen puolen intressejä. Tutkimusten perusteella on kuitenkin jäänyt epäselväksi, kuinka paljon julkiset ja yksityiset turvallisuusalan toimijat olivat toistensa kanssa tekemisissä.

Alan ammattiliitto perustetaan Isossa-Britanniassa

Isossa-Britanniassa käytiin 1900-luvun puolivälissä keskustelua, 1800-luvun puolivälin tapaan, valvonnan hoitamisesta. Niin kauan kuin ihmiset muistivat, poliisit olivat aina kannustaneet kotitalouksia ja yrityksiä suojaamaan omaisuuttaan yksityisen turvallisuusalan tuotteilla ja palveluilla, kuten lukoilla, kassakaapeilla, hälyttimillä ja vartijoilla (kunhan vartijat eivät menneet kaduille). Tämä täydensi poliisin resursseja.

Jotkut yksityisen turvallisuusalan yritykset olivat kuitenkin alkaneet tarjota alihankintana palveluita julkisilla alueilla. Tämä aiheutti närää, koska julkiset alueet olivat kuuluneet vain poliisille. Poliisille ongelmana oli se, kuinka toisaalta olla tekemisissä yksityisen turvallisuusalan yritysten kanssa ja saada rauhoitettua sivustakatsojat sekä toisaalta suojella ja vahvistaa poliisin johtoasemaa kaduilla.

Ratkaisuksi keksittiin 1960-luvulla painostaa vartioimisliikkeet muodostamaan ammattiliiton pitkään vakiintuneiden ja kiistattomien turvasuojausyritysten kanssa sekä olla tekemisissä vain jälkimmäisten kanssa. Poliisin näkökulmasta tämä sai näyttämään siltä, että he olivat tekemisissä yksityisen turvallisuusalan kanssa, vaikka he yrittivät vältellä merkittävän yhteistyön muodostumista.   

Yhteenvetoa alan kehityksestä

Yksityinen turvallisuusala on ollut kansainvälisesti aina osa ihmisten turvallisuutta ja enemmän tai vähemmän yhteydessä turvallisuusviranomaisiin. Yksityinen turvallisuusala ei olekaan mikään uusi nykyajan ilmiö. Toki yksityistä turvallisuusalaa voidaan määritellä eri tavoin, mutta jos sitä tarkastelee avarakatseisesti, voidaan historiasta havaita laaja joukko ihmisiä, asioita ja tapahtumia, jotka ovat muokanneet alaa siihen malliin, mikä se eri valtioissa tällä hetkellä on.

Ihmisten, omaisuuden, yksityisyyden, työpaikkojen ja maineen suojelu on usein ulottunut valtion virallisten instituutioiden ulkopuolelle. Turvallisuutta on tuotettu muun muassa yksityisetsivien, julkisten anteeksipyyntöjen ja vartijoiden kautta.

Yksityisen turvallisuuden rakenteet ja käytännöt ovat toimineet esimerkkeinä, korvikkeina, kilpailijoina tai kumppaneina viranomaisille. Eri valtioiden viranomaiset eivät usein olekaan kyenneet riittävästi suojelemaan, selvittämään rikoksia tai takaamaan oikeuden toteutumista, mikä on saanut aikaan tarpeen viranomaisten toiminnan ulkopuoliselle yksityiselle toiminnalle.

Eri valtioissa esimerkiksi sodat, vallassa olleet poliittiset näkemykset ja muut levottomuudet ovat muokanneet julkisen ja yksityisen turvallisuusalan välistä dynamiikkaa. Tilanteet ovatkin monissa valtioissa vaihdelleet historian aikana. Erityisesti Euroopassa sodilla oli vaikutusta enemmän valtiojohtoisen turvallisuuden määräävään asemaan.

Blogi

YKSITYISEN TURVALLISUUSALAN KANSAINVÄLINEN HISTORIA – OSA 1/2

by
Kommentit pois päältä artikkelissa YKSITYISEN TURVALLISUUSALAN KANSAINVÄLINEN HISTORIA – OSA 1/2

Yksityisellä turvallisuusalalla on pitkä historia. Olen yhdessä turvallisuusmuseon kanssa tekemässä toimialan kotimaisen historiikin, jossa haastatellaan yksityisen turvallisuusalan pioneereja, jotka ovat olleet kehittämässä toimialaa Suomessa ja maailmalla. Osana historiikkia olen tutkinut toimialan kehitystä eri valtioissa aina 1800-luvulta asti. Yksityisen turvallisuusalan toiminta on osa kriminologian toista päätutkimusaluetta, kontrollin tutkimusta. Tässä kaksiosaisessa blogisarjassa käsitellään toimialan kehitystä Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Keski-Euroopassa. Blogisarja julkaistaan myös Suomen kriminologisen yhdistyksen kriminologiablogissa.

Allan Pinkerton perustaa Yhdysvaltojen ensimmäisen etsivätoimiston

Yhdysvalloissa etsivätoiminta sai yksityisellä sektorilla alkunsa tarpeesta, jota julkinen poliisi ei pystynyt täyttämään. Julkinen valvonta oli 1800-luvulla kehittymätöntä ja hajanaista sekä keskittynyt rikollisuuden torjunnan sijaan partioiden näkyvillä oloon. Näin ollen yksityisetsivistä tuli olennainen osa valvontaa, ja myöhemmin he jopa muokkasivat poliisin tutkintametodeja.

Yhdysvaltojen ensimmäiset etsivätoiminta kehitettiin 1830-luvulla, ja ne laajenivat Allan Pinkertonin toimesta vuonna 1855 toimimaan suurten yritysten muun muassa huijauksiin ja kavalluksiin liittyvissä tutkimuksissa. Myös junarosvot saivat kokea yksityisetsivien taidot 1860- ja 1870-luvuilla, kun esimerkiksi rautatiet, kaivosyritykset ja vakuutusyhtiöt palkkasivat yksityisetsiviä jahtaamaan karkulaisia ja soluttautumaan lainsuojattomien jengeihin.

Yhdysvalloissa alkoi 1800-luvulla vakiintua osassa alueita laaja käsitys siitä, milloin tappaminen on itsepuolustusta. Tämä käsitys heijastelee vallankumouksellista ja raja-alueiden ideologiaa, amerikkalaista asekulttuuria sekä niihin liittyviä ihanteita kunniasta ja miehisyydestä, mikä tuo mukanaan fyysisen vastaamisen uhkiin tai loukkauksiin.

Alun perin itsepuolustuksen piti olla hyökkääjää pakenevan henkilön viimeinen keino, mutta 1800- ja 1900-luvuilla tuomioistuimet ja oikeustieteilijät hylkäsivät ”pakenemisvelvollisuuden” ja ”pidä oma puolesi” -näkemys sai kannatusta. Tätä muutosta edistivät revolverin ja toistuvan kiväärin keksinnöt 1800-luvulla, joiden myötä pakeneminen muuttui vaikeammaksi ja monet ihmiset katsoivat, että yksilön hengen sekä maineen suojaaminen vaati välitöntä reagointia pakenemisen sijaan.

Ranskassa valtio rajoitti yksityisen turvallisuusalan toimintaa

Ranskassa 1800-luvulla poliisi vakoili työntekijöitä ja oli enimmäkseen huolissaan työelämän riidoista, kuten työntekijäyhdistysten ja johdon riidoista. Poliisi pelkäsi, että nämä johtaisivat järjestäytyneeseen hallituksen vastaiseen rintamaan. Poliisin vakoojat palvelivatkin valtiota.

Ranskassa kansalliset ja kunnalliset viranomaiset kiistelivät siitä, pitäisikö yksityisiä toimijoita käyttää rikollisuuden torjuntaan tai poliisitoimintaan. Etsivätoiminta oli kuitenkin pääosin valtion hallinnassa, kansalliset viranomaiset halusivat käyttää salaisia agentteja poliittiseen valvontaan, kun taas paikalliset pormestarit halusivat palkata poliisivakoojia soluttautumaan ryöstäjien ja varkaiden jengeihin.

Näistä kahdesta valtion intressissä oli poliittinen valvonta, jossa salaisia taktiikoita päätettiin käyttää. Viranomaisilla oli myös kaikista kehittynein ja kattavin valvontaverkosto. Ranskan valtio rajoitti kuitenkin yksityisiltä toimijoilta toimivaltuuksia erityisesti rikosten tutkimisessa.

Cornhillin koruliikkeen ryöstö herätti keskustelun Isossa-Britanniassa

Englannissa ja Walesissa rikosten syytteeseenpano oli 1800-luvun alussa pääosin uhrien, heidän perheidensä tai kavereidensa harteilla. Saatavilla olevien seurakunnan konstaapelien tai yövartijoiden tehtävänä oli lähinnä pidättää ja tuoda epäillyt henkilöt paikallisen henkikirjoittajan eteen, joka itse joko kuunteli tapauksen, siirsi sen korkeammalle viranomaiselle tai vakavimmissa rikkomuksissa oikeudenistuntoon, jota johti valtion nimittämä tuomari. Syytteeseenpanot olivat kuitenkin tuohon aikaan kalliita ja aikaa vieviä.

Vähemmän varakkaille ihmisille kansanomaiset ja epäviralliset oikeudenmukaisuuden muodot tarjosivatkin halvemman ja yleensä välittömän vaihtoehdon kalliille oikeusjärjestelmälle. Tämä piti sisällään yhteisön jäsenten ilmaiseman kollektiivisen paheksunnan havaittuun loukkaavaan käytökseen. Epäiltyjä rikoksentekijöitä nöyryytettiin monilla tavoin, kuten kuljettamalla ja esittelemällä näyttävästi kaupungin läpi. Tätä ”kansanoikeutta” kansa käytti vaihtoehtona valtioperustaiselle rikosoikeusjärjestelmälle.

Painettu anteeksipyyntö oli myös yksi 1800-luvulla käytössä olleista keinoista saada oikeutta. Siinä sanomalehdessä julkaistiin anteeksipyyntö, jossa oli muun muassa rikoksentekijän ja uhrien nimet, asuinpaikka, rikoksentekoaika ja kuvaus rikoksesta. Lisäksi siinä oli usein toteamus uhrin käynnistämästä menettelystä rikoksentekijää vastaan, mutta koska rikoksentekijä julkisesti tunnustaa syyllisyytensä ja maksaa kaikki tarpeelliset kulut, uhri ystävällisesti pysäyttää virallisen syytteeseenpanon. Anteeksipyyntö päättyi yleensä juhlalliseen lupaukseen olla koskaan toistamasta rikosta. Tällainen käytäntö tyydytti yleensä sekä uhria että rikoksentekijää.

Painetut anteeksipyynnöt olivat sekä yksityisen että julkisen turvallisuuden ja oikeuden muoto, joka tarjosi mielenrauhaa uhrille ja osoitti muille ihmisille, että he olivat viattomia ja että heitä kohtaan oli tehty väärin. Lisäksi rikoksentekijä säästyi mahdolliselta vankeusrangaistukselta ja pääsi jatkamaan elämäänsä yhteisönsä keskuudessa.

Isossa-Britanniassa keskusteltiin Lontoossa vuonna 1865 tapahtuneen Cornhillin koruliikkeen ryöstön jälkeen turvallisuudesta ja sen muutoksesta, että kenellä on vastuu rikosten torjunnasta. Tapaus ei ollut käännekohta turvallisuuden historiassa, vaan se toimi välietappina pidemmän ajan muutoksessa kaupallisista turvallisuuskäytänteistä, jotka perustuivat yksityisten omistajien suoraan, henkilökohtaiseen valvontaan, asiantuntijoiden tarjoamiin turvallisuusratkaisuihin sekä julkisella että yksityisellä puolella.