Järjestäytynyt rikollisuus on muuttunut nopeasti. Rikollisverkostot toimivat valtioiden rajojen yli, hyödyntävät digitaalista ympäristöä, kytkeytyvät lailliseen liiketoimintaan ja käyttävät hyväkseen yhteiskunnan logistisia ja taloudellisia rakenteita.
Samalla huumausainekauppa, ihmiskauppa, kansainvälinen talousrikollisuus, ase- ja paritusrikollisuus sekä kyberrikollisuus muodostavat yhä useammin toisiinsa kytkeytyviä ilmiöitä. Muutos haastaa myös perinteisen tavan ajatella rikollisuuden torjuntaa. Riittääkö enää se, että yksittäisiin ongelmiin vastataan uusilla rikosnimikkeillä, poliisin toimivaltuuksilla tai rangaistusten ankaroittamisella?
Ranskan viime vuosien kehitys tarjoaa tähän kiinnostavan vertailukohdan. Kirjoitimme Jean-Paul Cérén, Ludivine Grégoiren ja Elisa Fois’n kanssa Defensor Legiksen numerossa 3/2026 julkaistussa artikkelissamme Ranskan järjestäytyneen rikollisuuden torjunnan kehitys: rikosoikeuden, rikosprosessin ja vankeinhoidon uudistukset siitä, kuinka Ranska on rakentanut järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan vähitellen kokonaisen erityisen oikeudellisen ja institutionaalisen järjestelmän.
Yksittäisistä toimivaltuuksista kokonaiseksi järjestelmäksi
Ranskassa merkittävä käänne tapahtui vuonna 2004 niin sanotun Perben II -lain myötä. Uudistus muutti olennaisesti sekä aineellista rikosoikeutta että rikosprosessia ja loi järjestäytyneeseen rikollisuuteen erityisen menettelykehikon. Tämän jälkeen sääntelyä on vahvistettu useissa vaiheissa. Viimeisin merkittävä uudistus on vuoden 2025 huumausainerikollisuuden torjuntaa koskeva laki, jonka osa säännöksistä tuli sovellettavaksi vuoden 2026 alussa.
Kehityksessä kiinnostavinta ei kuitenkaan ole mikään yksittäinen uusi toimivaltuus. Olennaisempaa on se, että järjestäytynyttä rikollisuutta ei enää nähdä pelkästään sarjana yksittäisiä rikoksia. Sitä tarkastellaan dynaamisena, verkostomaisena ja usein taloudellisesti integroituneena ilmiönä. Tämän vuoksi torjuntaan yhdistetään samanaikaisesti rikosoikeudellisia, rikosprosessuaalisia, hallinnollisia ja vankeinhoidollisia keinoja.
Tämä on merkittävä näkökulman muutos. Rikollisuuteen ei pyritä vain reagoimaan jälkikäteen, vaan tavoitteena on estää rikollisorganisaatioiden toimintaedellytyksiä jo ennakolta, heikentää niiden logistisia ja taloudellisia rakenteita sekä estää rikollisen toiminnan jatkuminen vankeudesta käsin.
Rikollisuuden toimintaympäristöön puututaan aikaisemmin
Ranskassa viranomaisille on annettu mahdollisuuksia kohdistaa hallinnollisia toimenpiteitä esimerkiksi sellaisiin alueisiin, liiketiloihin ja toimintaympäristöihin, jotka liittyvät huumausainekauppaan tai muuhun järjestäytyneeseen rikollisuuteen.
Keskeistä on se, että osa näistä toimista voidaan toteuttaa hallinnollisilla päätöksillä ilman varsinaista rikostuomiota. Paikallisella valtion edustajalla eli préfetillä on esimerkiksi mahdollisuus tietyin edellytyksin määrätä liikkumisrajoituksia tai sulkea rikolliseen toimintaan kytkeytyviä liiketiloja.
Samalla turvallisuusselvityksiä ja muuta hallinnollista valvontaa on ulotettu toimialoille, joissa rikollisverkostojen vaikutus muodostaa erityisen riskin. Satamat ovat tästä hyvä esimerkki. Pääsy tietyille satama-alueille ja satamien tietojärjestelmiin voi edellyttää turvallisuusselvitykseen perustuvaa hyväksyntää.
Ajatus on yksinkertainen: jos rikollisverkosto tarvitsee toimiakseen logistiikkaa, rahavirtoja, tietojärjestelmiä, toimitiloja ja henkilöitä laillisen yhteiskunnan rakenteissa, torjunnan pitäisi kohdistua myös näihin rakenteisiin.
Tässä järjestäytyneen rikollisuuden torjunta lähestyy samalla yhä enemmän turvallisuusoikeudellista ajattelua. Painopiste siirtyy jälkikäteisestä reagoinnista riskien tunnistamiseen, ennaltaehkäisyyn ja toimintaympäristön hallintaan.
Myös viranomaiset erikoistuvat
Toinen Ranskan mallin keskeinen piirre on viranomaisten erikoistuminen. Ajatuksena on, ettei kaikkein vakavimpia ja monimutkaisimpia järjestäytyneen rikollisuuden tapauksia käsitellä samalla tavalla ja samoissa rakenteissa kuin tavanomaisia rikosasioita.
Ranskaan on tätä varten rakennettu käytännössä kolmiportainen järjestelmä. Paikalliset tuomioistuimet käsittelevät tavallisempia rikosasioita. Niiden rinnalla toimii JIRS (alueiden väliset erikoistuomioistuimet, juridictions interrégionales spécialisées), jotka käsittelevät esimerkiksi laajoja huumausaine-, talous- ja muuta järjestäytynyttä rikollisuutta koskevia tapauksia, joissa on paljon epäiltyjä, laaja maantieteellinen ulottuvuus, kansainvälisiä yhteyksiä tai teknisesti vaativaa näyttöä. JIRS-järjestelmän piirissä työskentelee noin 400 tuomaria, syyttäjää ja tutkintatuomaria, ja heidän tukenaan toimii myös esimerkiksi tullin ja verohallinnon asiantuntijoita.
Kaikkein vaativimpia tapauksia varten Pariisiin on lisäksi perustettu JUNALCO (kansallinen järjestäytyneen rikollisuuden torjuntatuomioistuin, juridiction nationale de lutte contre la criminalité organisée). Sen toimivalta kattaa koko Ranskan, ja sen käsiteltäviksi voidaan keskittää esimerkiksi useille alueille tai valtioihin ulottuvia rikollisverkostoja, erittäin suuria huumausainerikoskokonaisuuksia tai tapauksia, joissa rikollisorganisaatio on tunkeutunut lailliseen talouteen. Käytännössä JUNALCO muodostaa järjestelmän ylimmän erikoistuneen tason kaikkein monimutkaisimmille rikosasioille.
Vuoden 2026 alussa järjestelmää vahvistettiin vielä perustamalla PNACO (kansallinen järjestäytyneen rikollisuuden syyttäjävirasto, Parquet national anticriminalité organisée). Sen voi suomalaisittain hahmottaa valtakunnalliseksi erityissyyttäjäorganisaatioksi, joka keskittyy kaikkein vakavimpaan järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Sen toimivalta ei rajoitu huumausainerikollisuuteen, vaan se voi käsitellä myös esimerkiksi ihmiskauppaa, paritusrikollisuutta ja muuta kaikkein vakavinta järjestäytynyttä rikollisuutta. PNACO aloitti toimintansa Pariisissa 5. tammikuuta 2026, ja jo helmikuun lopussa sillä oli käsiteltävänään 178 erittäin monimutkaista asiaa.
Ranskan mallin ydin on siis se, että vakavimman järjestäytyneen rikollisuuden tutkintaa, syyttämistä ja tuomioistuinkäsittelyä keskitetään viranomaisille, joilla on juuri tällaisiin rikoskokonaisuuksiin erikoistunut henkilöstö, tekninen osaaminen ja valtakunnallinen toimivalta. Tavoitteena on välttää tilanne, jossa laaja rikollisverkosto pilkkoutuu useiksi paikallisiksi rikosasioiksi ja kokonaiskuva jää muodostumatta.
Tutkintakeinot ovat poikkeuksellisen vahvoja
Ranskan malli perustuu myös siihen, että järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa voidaan käyttää yleisestä rikosprosessista poikkeavia menettelyjä. Esimerkiksi vapaudenriiston kesto voi olla järjestäytyneen rikollisuuden tapauksissa tavallista pidempi, avustajan käyttöä voidaan tietyissä tilanteissa lykätä ja yöaikaisia kotietsintöjä voidaan sallia laajemmin.
Lisäksi käytössä on erityisiä tutkintatekniikoita, kuten sähköisen viestinnän valvontaa, äänen ja kuvan tallentamista yksityisissä tiloissa, peitetoimintaa, valvottuja toimituksia ja teknisiä valvontamenetelmiä.
Vuoden 2025 uudistuksessa mukaan tuli myös siviili-infiltraatio, jossa viranomaisten kanssa yhteistyötä tekevä ulkopuolinen henkilö voidaan tietyin edellytyksin soluttaa rikollisverkostoon. Tämä kertoo siitä, kuinka rikosprosessin ja tiedustelutyyppisten menetelmien välinen raja on järjestäytyneen rikollisuuden torjunnassa vähitellen hämärtynyt.
Vankila ei saa muuttua rikollisorganisaation johtokeskukseksi
Yksi kiinnostavimmista Ranskan uudistusten osa-alueista liittyy vankeinhoitoon. Euroopassa on jouduttu yhä useammin kohtaamaan ongelma, jossa rikollisryhmien keskeiset henkilöt jatkavat toimintansa johtamista vankilasta käsin. Tällöin vankeusrangaistus ei tosiasiassa katkaise yhteyttä rikollisverkostoon.
Ranskassa tähän on vastattu muun muassa perustamalla QLCO-osastoja (järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan tarkoitetut korkean turvallisuuden osastot, Quartiers de lutte contre la criminalité organisée) kaikkein merkittävimmille järjestäytyneen rikollisuuden toimijoille. Niiden tavoitteena on rajoittaa yhteyksiä rikollisverkostoon ja estää rikollisen toiminnan jatkaminen vankeudesta käsin. Mallissa on otettu vaikutteita Italian mafian torjunnassa käytetystä carcere duro -järjestelmästä.
Näillä osastoilla voidaan käyttää esimerkiksi tavallista tiukempia tarkastuksia, rajoittaa tapaamisia ja puhelinyhteyksiä sekä suojata henkilöstöä anonymiteetillä. Kysymys on Suomessakin ajankohtainen. Jos rikollisverkostojen toiminta muuttuu ammattimaisemmaksi ja organisoituneemmaksi, myös vankeinhoitoa on tarkasteltava osana järjestäytyneen rikollisuuden torjunnan kokonaisuutta eikä pelkästään rikosprosessin jälkeisenä vaiheena.
Tehokkuudella on myös rajansa
Ranskan kehitystä ei kuitenkaan voida tarkastella vain tehokkuuden näkökulmasta. Mitä enemmän viranomaisille annetaan ennakoivia, salaisia ja yksilön oikeuksiin voimakkaasti puuttuvia toimivaltuuksia, sitä olennaisemmaksi muodostuu kysymys oikeusvaltion rajoista.
Ranskassa järjestäytynyttä rikollisuutta koskevissa asioissa voidaan käyttää yleisestä rikosprosessista poikkeavia menettelyjä ja erityisiä tutkintatekniikoita. Samalla perustuslakineuvosto ja ylimmät tuomioistuimet ovat joutuneet arvioimaan uusien toimivaltuuksien välttämättömyyttä, oikeasuhtaisuutta ja suhdetta puolustautumisoikeuksiin.
Tämä on ehkä koko keskustelun vaikein kysymys. Kuinka pitkälle yhteiskunta voi mennä turvallisuuden lisäämisessä muuttamatta samalla niitä oikeusvaltiollisia periaatteita, joita turvallisuudella viime kädessä pyritään suojelemaan?
Mitä Suomi voisi oppia Ranskasta?
Ranskan kehitys tarjoaa kiinnostavia vertailukohtia myös Suomen oikeusjärjestelmälle. Suomessa järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa koskeva sääntely on edelleen pitkälti hajautunut eri oikeudenaloille ja yksittäisiin lainsäädäntöuudistuksiin. Keskustelu on usein keskittynyt erillisiin kysymyksiin, kuten poliisin toimivaltuuksiin, pakkokeinoihin tai vankiloiden varmuusosastoihin.
Ranskan esimerkki osoittaa kuitenkin, että järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa voidaan tarkastella myös kokonaisvaltaisena oikeudellisena järjestelmänä. Tällöin rikosoikeus, rikosprosessi, hallinnollinen turvallisuussääntely ja vankeinhoito eivät ole toisistaan irrallisia kokonaisuuksia, vaan saman torjuntajärjestelmän toisiaan täydentäviä osia.
Samankaltaista kokonaisvaltaista kehitystä on viime vuosina nähty myös muissa Pohjoismaissa, joissa järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa on pyritty vahvistamaan laajoilla strategisilla ja lainsäädännöllisillä uudistuksilla. Suomessa vastaava kokonaisvaltainen tarkastelu on toistaiseksi ollut vähäisempää.
Samalla järjestäytyneen rikollisuuden kansainväliset yhteydet, rikollisryhmien väkivaltaisuus sekä rikollisen toiminnan jatkuminen myös vankeusaikana korostavat tarvetta arvioida nykyistä sääntelykokonaisuutta aikaisempaa laajemmasta ja systemaattisemmasta näkökulmasta.
Kyse ei siten ole vain siitä, pitäisikö poliisille antaa uusia toimivaltuuksia tai pitäisikö jotakin yksittäistä pakkokeinoa laajentaa. Olennaisempi kysymys on, muodostavatko käytössä olevat keinot toimivan kokonaisuuden.
Ranskan kehitys osoittaa, että järjestäytyneen rikollisuuden torjunta ulottuu koko rikosprosessiketjuun esitutkinnasta syyteharkintaan, tuomioistuinkäsittelyyn ja rangaistusten täytäntöönpanoon. Samalla tarvitaan viranomaisten erikoistumista, koordinaatiota ja tiivistä yhteistyötä eri toimijoiden välillä.
Tähän liittyy myös kansainvälinen ulottuvuus. Järjestäytynyt rikollisuus ei noudata valtioiden rajoja, joten kansallinen lainsäädäntö ja viranomaisrakenne eivät yksin riitä. Torjunta perustuu myös kansainväliseen oikeusapuun, tiedonvaihtoon ja yhteisiin tutkintarakenteisiin.
Suomen kannalta keskeinen kysymys ei ehkä siksi olekaan, mitä yksittäisiä keinoja Ranskasta pitäisi ottaa käyttöön. Olennaisempaa on kysyä, tarkastelemmeko järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa riittävän kokonaisvaltaisesti.
Jos sääntelyä kehitetään aina yhden ongelman ja yhden toimivaltuuden kautta, vaarana on vähitellen rakentuva pirstaleinen kokonaisuus. Rikollisuuden muuttuessa verkostomaisemmaksi, kansainvälisemmäksi ja teknisesti kehittyneemmäksi myös oikeusjärjestelmän pitäisi kyetä tarkastelemaan ilmiötä kokonaisuutena.
Ranskan esimerkki osoittaa ainakin sen, että järjestäytyneen rikollisuuden torjunta ei ole enää vain rikosoikeudellinen kysymys. Se on samalla rikosprosessin, hallinnollisen turvallisuussääntelyn, vankeinhoidon, viranomaisrakenteiden ja kansainvälisen yhteistyön kysymys. Ehkä juuri tätä kokonaisuutta pitäisi Suomessakin tarkastella nykyistä systemaattisemmin.