Kesän aikana julkisessa keskustelussa on pohdittu, pitäisikö muutaman euron arvoisen suklaapatukan tai vesipullon näpistys todella päätyä poliisin tutkittavaksi ja lopulta tuomioistuimen ratkaistavaksi. Samalla on keskusteltu kauppojen perimistä selvittelymaksuista ja siitä, missä kulkee yrityksen ja julkisen vallan välinen raja.
Mielestäni keskustelu on kuitenkin keskittynyt väärään kysymykseen. Varsinainen ongelma ei ole muutaman euron arvoinen näpistys eikä edes yksittäinen 80 euron selvittelymaksu. Ne ovat vain näkyviä oireita paljon laajemmasta ilmiöstä.
Todellinen kysymys kuuluu, miten yhteiskunta puuttuu toistuvaan vähäiseen rikollisuuteen, joka kuormittaa päivittäin kaupan henkilöstöä, vartioimisliikkeitä, poliisia, syyttäjiä ja tuomioistuimia sekä aiheuttaa yrityksille huomattavia kustannuksia.
Näpistykset eivät ole vain rikosoikeudellinen ongelma. Ne liittyvät yhtä lailla yritysturvallisuuteen, työntekijöiden turvallisuuteen, rikoksentorjuntaan, sosiaali- ja terveyspolitiikkaan sekä siihen, miten yhteiskunta kohdentaa rajalliset turvallisuus- ja oikeusjärjestelmän resurssinsa. Niin kauan kuin keskustelemme pelkästään suklaapatukasta, vesipullosta tai selvittelymaksusta, keskustelemme oireista emmekä itse ongelmasta.
Ongelma ei ole uusi
Nostin tämän kehityksen esille jo loppuvuodesta 2020 blogikirjoituksessani: Lisääkö lakiuudistus muuntokelpoisten sakkojen määrää?
Tuolloin tarkastelin sakkomenettelyn muutoksia, muuntorangaistuksia ja näpistysten käsittelyä oikeuspoliittisesta näkökulmasta.
Jo silloin oli nähtävissä, että merkittävä osa käräjäoikeuksien rikosasioista muodostui vähäisistä omaisuusrikoksista, samalla kun poliisin, syyttäjien ja tuomioistuinten resurssit olivat jatkuvan paineen alla. Kirjoituksessa esitin huolen siitä, kohdistuvatko rikosoikeusjärjestelmän rajalliset resurssit tarkoituksenmukaisesti.
Kuusi vuotta myöhemmin keskustellaan käytännössä samoista kysymyksistä. Ongelma ei siis ole syntynyt yksittäisestä tapauksesta tai yksittäisestä yrityksestä, vaan kyse on pitkäaikaisesta rakenteellisesta ilmiöstä.
Näpistys on rikos, mutta rikosprosessi ei saa olla itseisarvo
Näpistys on rikos riippumatta siitä, onko anastetun tuotteen arvo yksi euro vai sata euroa. Rikosoikeudellisen järjestelmän tulee myös lähtökohtaisesti turvata se, että rikoksiin puututaan.
Samalla on kuitenkin tunnustettava, että rikosprosessi on yhteiskunnan näkökulmasta kallis järjestelmä. Esitutkinta, syyteharkinta ja tuomioistuinkäsittely sitovat huomattavan määrän työaikaa. Tästä syystä lainsäädäntö mahdollistaa esimerkiksi esitutkinnan rajoittamisen, syyttämättä jättämisen ja sakkomenettelyn käytön tilanteissa, joissa se on oikeudellisesti perusteltua.
Keskustelussa ei ole kyse siitä, pitäisikö vähäiset omaisuusrikokset hyväksyä. Kyse on siitä, missä vaiheessa rikosprosessia asia voidaan ratkaista tehokkaasti ja oikeusturvaa vaarantamatta.
Muutaman euron näpistys maksaa todellisuudessa paljon enemmän
Julkisessa keskustelussa huomio kohdistuu lähes aina anastetun tuotteen arvoon. Todelliset kustannukset syntyvät kuitenkin aivan muualla.
Kun näpistys havaitaan, alkaa tapahtumaketju, joka sitoo useiden toimijoiden resursseja. Myymälän henkilökunta keskeyttää omat työtehtävänsä. Vartija kutsutaan paikalle selvittämään tapahtumia. Kameratallenteet käydään läpi, tapahtumat dokumentoidaan ja rikosilmoitus laaditaan. Tämän jälkeen poliisi käsittelee asian, suorittaa tarvittaessa esitutkinnan ja toimittaa asian syyttäjän arvioitavaksi. Osa tapauksista etenee vielä tuomioistuimeen.
Jokainen vaihe aiheuttaa kustannuksia. Kaupalle syntyy kustannuksia vartiointipalveluista, henkilöstön työajasta, hallinnollisesta työstä ja tuotemenetyksistä. Viranomaiset käyttävät aikaa rikoksen selvittämiseen, syyteharkintaan ja mahdolliseen oikeudenkäyntiin. Tämän kokonaisuuden rinnalla muutaman euron arvoinen anastettu tuote muodostaa usein vain hyvin pienen osan tapahtuman todellisista kustannuksista.
Samat henkilöt kuormittavat järjestelmää toistuvasti
Kaupan ja vartioimisliikkeiden henkilöstölle ilmiö on tuttu. Useasti tapaukset liittyvät samoihin henkilöihin, jotka syyllistyvät toistuvasti näpistyksiin ja muihin häiriöihin. Taustalla voi olla päihdeongelma, mielenterveyden häiriö, syrjäytyminen tai muu elämäntilanne, joka ylläpitää rikoskierrettä. Nämä ongelmat ovat ensisijaisesti sosiaali- ja terveyspoliittisia kysymyksiä, mutta ne näkyvät päivittäin myös kaupan arjessa.
Samat henkilöt voivat päivän aikana asioida useissa eri myymälöissä, aiheuttaa häiriöitä, työllistää vartioimisliikkeitä ja poliisia sekä siirtyä tämän jälkeen seuraavaan liikkeeseen. Kyse ei siis ole enää yksittäisestä vähäisestä rikoksesta vaan jatkuvasta ilmiöstä, joka aiheuttaa huomattavia kustannuksia ja kuormitusta koko yhteiskunnalle.
Työturvallisuus jää liian vähälle huomiolle
Näpistyksistä keskusteltaessa unohtuu usein kokonaan työntekijöiden turvallisuus. Kaupan henkilöstö ja vartijat kohtaavat päivittäin tilanteita, joissa näpistys muuttuu uhkailuksi, vastusteluksi tai jopa väkivallaksi. Työntekijöiden näkökulmasta kyse ei ole vain menetetystä tuotteesta, vaan omasta työturvallisuudesta.
Työturvallisuuslain mukaan työnantajan on huolehdittava työntekijöidensä turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Tämä edellyttää riskien tunnistamista, henkilöstön koulutusta, turvallisia toimintatapoja ja riittäviä turvallisuusjärjestelyjä. Näpistykset ovat siten myös merkittävä työturvallisuuskysymys.
Selvittelymaksu on oire, ei varsinainen ongelma
Julkinen keskustelu on keskittynyt siihen, voiko kauppa periä kiinteän selvittelymaksun. Oikeudellisesti kysymys on perusteltu. Jos kyse on vahingonkorvauksesta, sen tulee perustua lakiin ja sen määräytymisen tulee olla oikeudellisesti kestävällä pohjalla.
Samalla keskustelussa helposti unohtuu varsinainen ongelma. Yritykset eivät ole alkaneet periä selvittelymaksuja sattumalta. Taustalla ovat vuosittain kasvavat turvallisuuskustannukset, toistuva rikollisuus sekä järjestelmä, jossa rikosten selvittäminen aiheuttaa yrityksille huomattavia taloudellisia menetyksiä. Selvittelymaksu on seurausta tästä kokonaisuudesta, ei sen perimmäinen syy.
Yrityslähestymiskielto voi muodostua tärkeäksi uudistukseksi
Keskustelu näpistyksistä liittyy suoraan myös yrityslähestymiskieltoa koskevaan lakihankkeeseen, joka on ollut kesän aikana lausuntokierroksella.
Kirjoitin aiheesta aiemmin blogissani: Yrityslähestymiskielto etenee – toteutuuko suoja ilman valvontaa?
Yrityslähestymiskiellon tavoitteena on mahdollistaa se, että henkilö, joka toistuvasti syyllistyy rikoksiin tai aiheuttaa vakavaa häiriötä yrityksen toiminnalle, voidaan tuomioistuimen päätöksellä määrätä pysymään poissa kyseisen yrityksen tiloista.
Kaupan näkökulmasta kyse on erittäin merkittävästä uudistuksesta. Käytännössä juuri samat henkilöt tekevät usein toistuvia näpistyksiä sekä aiheuttavat uhkatilanteita ja häiriöitä samoissa myymälöissä. Yrityslähestymiskielto voisi tarjota keinon puuttua tähän ilmiöön jo ennen kuin rikoskierre jatkuu vuodesta toiseen.
Yrityslähestymiskielto ei ratkaise päihdeongelmia, syrjäytymistä eikä mielenterveyden häiriöitä. Se ei myöskään poista yhteiskunnan vastuuta tarjota hoitoa, kuntoutusta ja muuta tukea. Se voi kuitenkin vähentää yksittäisten yritysten, niiden työntekijöiden ja asiakkaiden kohtaamaa jatkuvaa turvallisuuskuormitusta.
Samalla uudistus korostaa yhtä keskeistä kysymystä. Oikeudellinen kielto on tehokas vain, jos sen noudattamista voidaan myös valvoa käytännössä. Tämä edellyttää toimivaa yhteistyötä poliisin, yritysten ja yksityisen turvallisuusalan välillä sekä selkeitä toimivaltuuksia puuttua kiellon rikkomiseen.
Kyse ei ole vain suklaapatukasta tai vesipullosta
Näpistykset eivät ole pelkästään rikosoikeudellinen kysymys. Ne ovat osa laajempaa turvallisuusilmiötä, jossa kohtaavat rikoksentorjunta, työturvallisuus, sosiaali- ja terveyspolitiikka sekä oikeuspolitiikka. Yksittäinen selvittelymaksu ei ratkaise ongelmaa, eikä myöskään yksittäinen sakkotuomio.
Tarvitsemme järjestelmän, jossa rikosvastuu toteutuu tehokkaasti, viranomaisten rajalliset resurssit kohdistuvat tarkoituksenmukaisesti, yrityksillä on käytettävissään toimivia oikeudellisia keinoja suojata henkilöstöään ja asiakkaitaan, ja samalla rikollisuuden taustalla oleviin päihde-, mielenterveys- ja syrjäytymisongelmiin puututaan nykyistä vaikuttavammin.
Samalla on huolehdittava siitä, että oikeusvaltion perusperiaatteet säilyvät. Yritysten toimivaltuuksien, viranomaisten roolin ja yksilön oikeusturvan tulee perustua selkeään lainsäädäntöön eikä yksittäisiin käytäntöihin. Myös yrityksille suunnattavien uusien oikeudellisten keinojen, kuten yrityslähestymiskiellon, tulee muodostaa osa johdonmukaista kokonaisuutta, jossa turvallisuuden lisääminen ja oikeusturvan toteutuminen kulkevat käsi kädessä.
Ehkä meidän pitäisi lakata kysymästä, onko suklaapatukan tai vesipullon näpistys liian vähäinen tutkittavaksi. Oikeampi kysymys on, miksi samat henkilöt voivat päivästä toiseen työllistää kaupan henkilöstöä, vartioimisliikkeitä, poliisia, syyttäjiä ja tuomioistuimia ilman, että ongelmaan puututaan kokonaisvaltaisesti.
Siinä keskustelussa muutaman euron arvoinen näpistys on vain oire. Varsinainen ongelma on toistuva rikollisuus, sen aiheuttama kuormitus ja se, miten yhteiskunta kykenee yhdistämään rikosoikeudelliset seuraamukset, yritysten turvallisuuden, työntekijöiden työsuojelun ja sosiaalisen kuntoutuksen toimivaksi kokonaisuudeksi.
Vasta silloin voimme sanoa, että keskustelemme oikeasta asiasta.