Eri viranomaisten rekisteröimiä tietoja käytetään rikollisuutta koskevien tilastojen laadintaan, keskeisimpänä poliisin tietoon tulleet rikokset ja tuomioistuimien ratkaisut. Tutkimusten kannalta rekisterit muodostuvat erityisen käyttökelpoisiksi silloin, kun niihin yhdistetään yksilöityjä tietoja muista rekistereistä.

Rekisteritietojen laajempi hyödyntäminen tarjoaisi merkittäviä uusia mahdollisuuksia viranomaisille ja yksityisen turvallisuusalan toimijoille. Tässä blogissa tarkastelemme yhdessä Mikko Aaltosen kanssa rekisteritutkimusta ja sen hyödyntämistä turvallisuusalalla.

Mitä on rekisteritutkimus?

Kun puhumme rekisteritutkimuksesta, tarkoitamme usein tutkimusta, jonka aineisto perustuu useamman eri viranomaisen rekisteröimiin tietoihin. Esimerkiksi kriminologinen rekisteritutkimus on koko 2000-luvun lisääntynyt selvästi erityisesti Pohjoismaissa ja Alankomaissa (Lyngstad & Skardhamar 2011).

Suomessa rekisteritutkimus onnistuu hyvän väestökirjanpidon ja henkilötunnuksen järjestelmällisen käytön ansiosta, jotka mahdollistavat saman yksilön luotettavan identifioinnin eri rekistereistä.

Sitä mukaa kun laskentateho lisääntyy, suurienkin rekisteriaineistojen käsittely muuttuu yhä vaivattomammaksi. Rekisteriaineistojen kulut eivät myöskään kasva otoskoon kasvaessa samaa tahtia kuin kasvavat kyselytutkimuksissa.

Suurilla rekisteriaineistoilla voidaan tutkia myös harvinaisia ilmiöitä. Rikollisuuden tutkimuksen kannalta hyvää on myös se, että rekisteritutkimuksella tavoitetaan sellaisetkin väestöryhmät, jotka vastaavat heikosti kyselytutkimuksiin. Silti rekisteriaineistoja hyödynnetään Suomessa liian vähän.

Koe- ja verrokkiryhmät

Rekisteriaineistot ovat viime vuosina olleet erityisen hyödyllisiä niin sanottujen luonnollisten koeasetelmien analyysissa. Luonnollisen koeasetelman idea on helpointa ymmärtää klassisen satunnaistetun kokeen ideaalin kautta. Klassinen satunnaistettu koe on tutkimus, jossa jokin ihmisjoukko arvotaan satunnaisesti koe- ja verrokkiryhmään. Satunnaistamisen idea on saavuttaa lähtötilanne, jossa sekä koe- että verrokkiryhmät ovat ominaisuuksiltaan keskimäärin samanlaisia.

Satunnaistamisen jälkeen tutkimuksen kohteena oleva interventio eli arvioinnin kohteena oleva toimenpide (esimerkiksi päihdekuntoutus) kohdistetaan vain koeryhmään, ja verrokkiryhmän lopputulemien avulla päätellään, mitä koeryhmälle olisi tapahtunut ilman toimenpiteeseen osallistumista. Tällöin ero koe- ja verrokkiryhmän välillä kertoo intervention vaikutuksen. Tietoisen satunnaistamisen sijaan luonnollisessa kokeessa koe- ja verrokkiryhmät syntyvät esimerkiksi jonkun politiikkamuutoksen kautta (ks. esim. Pekkarinen & Uusitalo 2012).

Lähtökohdiltaan liian erilaiset koe- ja verrokkiryhmät ovat perusongelma esimerkiksi rikosseuraamusten uusintarikollisuusvaikutusten tutkimuksessa. Vaikka saatavilla olisi hyvä rekisteriaineisto esimerkiksi vankeuteen ja yhdyskuntapalveluun tuomituista, kahden liian erilaisen ryhmän suora vertailu uusia rikoksia tekevien osuudesta ei tuota luotettavaa arviota tuomion vaikutuksista.

Luonnollisten kokeiden osalta pääongelma on se, etteivät hyvät tutkimusasetelmat ja hyvät kysymykset usein kohtaa. Lisäksi tällaisten tutkimusasetelmien hyödyntäminen vaatii hyvää menetelmäosaamista.

Olisikin suotavaa, että satunnaistettujen kokeiden mahdollisuutta ei unohdettaisi, varsinkin kun ”kokeilukulttuurin” edistäminen on mainittu jopa hallitusohjelmassa (Uusitalo 2015). Paljon julkisuutta saanut perustulokokeilu on ongelmineenkin edistysaskel suomalaisessa arviointikulttuurissa.

Pohjoismaissa vähän tutkimusta

Norjalainen Synøve Nygaard Andersen ja yhdysvaltalainen Jordan Hyatt ovat tehneet meta-analyysin, jossa he ovat tutkineet viime vuosikymmeninä satunnaistettujen koeasetelmien käyttöä kriminologian alalla Yhdysvalloissa ja Pohjoismaissa. Pohjoismaissa satunnaistettuja kokeita tehdään käytännössä kuitenkin erittäin harvoin.

Kriminologiaan liittyviä kotimaisia poikkeuksia ovat koulukiusaamista vähentävä KiVa Koulu -hanke, ja Andre Souranderin tutkimusryhmän pienten lasten vanhemmille suunnattu vanhempainvalmennusohjelma. Näiden hankkeiden vaikutuksia on arvioitu satunnaistettujen kokeiden avulla.

Miksi satunnaistettuja kokeita ei Suomessa juuri tehdä?

Syitä on monia. Andersen ja Hyatt nostivat esiin tärkeän näkökohdan: ongelma on usein se, että tuloksia halutaan nopeasti, ja kustannussyistä koe- sekä verrokkiryhmien seurantaa ei voida jatkaa kovin pitkään.

Rekisteriaineistojen järkevämpi hyödyntäminen olisi kuitenkin hyvä ratkaisu ongelmaan. Kun alkuperäiseen koeasetelmaan on käytetty paljon resursseja, hankkeen vaikutuksia olisi myös hyvä tutkia uudestaan viiden tai kymmenen vuoden päästä.

Mikäli tutkimukseen osallistuvilta henkilöiltä pyydetään alussa tarvittavat luvat, seurantatutkimuksen voi järjestää puhtaasti rekisterien pohjalta ilman, että henkilöltä kysytään uudestaan lupaa. Näin voitaisiin analysoida rikollisuuden lisäksi muita vastemuuttujia, esimerkiksi työssäkäyntiä, mielenterveysongelmia, väkivallan uhriksi joutumista tai muita kiinnostavia asioita, joihin arvioitava interventio voisi potentiaalisesti vaikuttaa.

Miten turvallisuusalalla voitaisiin hyödyntää rekisteritutkimusta?

Suurin osa edellä mainituista tutkimuksista liittyy julkisen sektorin ja erityisesti rikosseuraamusjärjestelmän toimien vaikuttavuuden arviointiin. Satunnaistettuja koeasetelmia ja rekisteritietoja voisi kuitenkin hyödyntää myös turvallisuusalan toimenpiteiden rikollisuusvaikutusten arvioinnissa.

Monessa tapauksessa yksityisellä turvallisuusalalla arviointi olisi helpompaa kuin esimerkiksi rikosseuraamusalalla, koska yksityisen turvallisuusalan toimenpiteen vaikutusten arvioinnin voi monesti tehdä aluetasolla. Satunnaistamisen kohteena voisivat olla esimerkiksi saman toimeksiantajan eri toimipisteet.

Yliopiston tai vaikkapa tutkimuslaitoksen kanssa yhteistyössä tehtävään hankkeeseen olisi mahdollista myös saada aluetasoiset rekisteritietojen linkkaukset. Lopputuloksena saataisiin luotettava arvio turvallisuustoimenpiteiden vaikutuksesta, ja työtä olisi helppo jatkaa kustannus-hyötyanalyysilla.